Litchfield.

Isot kivet ja makuupussielämä vaihtui siis Alice Springsin hostelliympäristöön, jonne päästyämme yritettiin kylläkin saada itsemme pikimmiten pois sieltä takaisin pohjoisen lämpöön. Jääkylmä suihku ja vaatteiden vaihto oli kuitenkin luksusta verrattuna hikipaitaan, joka oli ollut jo monta päivää päällä. Tilasimme junaliput takaisin Darwin cityyn, kyllä kai se matka menisi ihan vanhalla rutiinilla.. Tällä kertaa ei voi kiistää sitä, ettekeikö meillä olis ollut ruokaa mukana. Noin kolme kassillista kaikkea mahdollista hyvää mitä saattaa kaupasta löytyä, kuten sipsejä ja donitseja, eli kaikkea hyvin ravinnepitoista! Matka oli tietenkin aivan yhtä rentouttava, kun ensimmäisellä kerralla. Jalmari taisi nukkua pehmeällä lattialla ja Kirsikalla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia löytää hyvää asentoa. Ja niskat kiitti aamulla.
Darwin otti meidät mukavasti vastaan ja oltiin kyllä tosi iloisia päästessämme takain "kotiin". Niin sitä vaan tuli Darwinistakin tuhat kertaa mukavampi kaupunki heti kun kävi jossain, mistä ei niin välittänyt. Rock tour oli tietysti mieleenpainuva, mutta Alice Springs ei ollut meidän paikka.


Jahka olimme saaneet karistettua Red Centerin punaisen hiekkapölyn harteiltamme (kengistä se ei enää onnistu..ne OLI valkoiset..) suuntasimme Darwinin vieressä sijaitsevaan kansallispuistoon, joka tottelee nimeä Litchfield. Koska olimme saaneet päähämme kaikenlaisia hulluja suunnitelmia tulevaisuuden varalle, meillä oli tasan yksi kokonainen päivä aikaa tällaiselle reissulle. Ihana Kakadun luonnonpuisto oli vain pakko sivuuttaa ja toivoa, että joskus vielä pääsisi sen näkemään. Siellä olisi kuitenkin ollut niin paljon näkemistä, että valitsimme pienemmän puiston päivää varten.

Koska Kakadu Dreams toimiston täti ei ymmärtänyt juuri laisinkaan Kirsikan kaunista suomiaksenttia, marssimme tien toiselle puolelle toimistoon ja varasimme matkan noin sataan dollariin per nuppi. Meille kerrottiin, ettei kannata laittaa aurinkorasvaa, jos haluaa pidellä eläimiä sylissä sillä rasvakerros alkaa ärsyttää eläinten ihoa ja sitten ei tiedä mitä tapahtuu. Ilman rasvauksia siis heräsimme viiden aikaan aamulla ja klo 7 lähti pikkubussi kohti vehreempiä maisemia.

Ensimmäinen pysähdys olikin hieman krokopainotteinen, nimittäin Adelaide River. Tiedettiin jo ennestään, että sieltä oli monta krokotiilia pyydystetty, joten jonkinlaista kuhinaa saattoi odottaa. Ennen jokiajelua meille kuitenkin kerrottiin, että olis mahdollista pidellä käärmettä, jos haluaa. Silmät selällään kahdeksan aikaan aamulla sitten tuumailtiin, että helkkari kai sitä nyt yhtä käärmettä voisi vähän koskea edes. Kirsikka ei tosin arvannut, että kyseessä olikin ihan kunnon luikero eikä mikään kyykäärme. Jalat alkoi tutista jo suurinpiirtein noin viiden metrin etäisyydessä ja vauhti vaan koveni mitä lähemmäs oma vuoro tuli. Pakkohan se oli sitten kokeilla, kun alkais kumminkin vaan harmittamaan, jos jättää vaan katselun puolelle ja pulssikin näytti vain jotain viittäsataa. Ihan mukavaahan se oli, kun vaan olis tienny mistä pitää kiinni sillä luikero ei pysähtynyt hetkekskään. Käärmettä ei saanut kuulemma puristaa, mutta jostain syystä se kaveri ei kuullut sitä sääntöä ja alkoi kiertyä vähän epämukavasti kaulan ympärille. Tai ehkä se vaan halas. Mene ja tiedä.

Tässä Monty kokonaisuudessaan ja ensimmäinen joka uskalsi ottaa sen kaulaansa.

Toinen käärme oli astetta isompi. Kuvassa satunnainen turisti.

Veneajelu Adelaide Riverillä oli sinänsä mukaansatempaava, että veneen kapteeni tykkäsi kertoilla kaikenlaisia kauhujuttuja mikrofooniin. Tietysti vasta siinä vaiheessa, kun ovet oli kiinni ja pakoon olis päässyt vaan uimalla, joka ei sinänsä olisi huono vaihtoehto kuumassa Darwinissa, mutta mikäli tahtoisi päästä rannalle elävänä, kannattaa varmaan jättää väliin koko ajatus. Ensimmäisenä kapteeni määräsi meidät puoliksi toiselle laidalle ja puoliksi toiselle laidalle venettä ja kielsi ketään vaihtamasta puolta, koska muuten vene kaatuis ja noin suoraan sanottuna me kaikki kuoltais. Sitten se kertoi, että veneessä oli kolmet pelastusliivit. Paitsi että yhdet oli sille itselleen ja toiset sen apulaiselle ja kolmannetkin varmaan rikki. Sen jälkeen kapteeni tosin ilmoitti, että pelastusliivien kanssa uiva selviää noin 90 sekuntia vedessä, mutta ilman liivejä voi päästä uimaan jopa viisi minuuttia. Joku on tainnu unohtaa ruokkia krokot?

Adelaide River.

Näillä siis mentiin ja eikä aikaakaan, ehkä noin sata metriä ajeltuamme, lähti ensimmäinen krokotiili rannalta meitä kohti. Apulainen nappasi vähän lihamönttiä ongen päähän ja heilutteli sitä vedessä ja me sitten kovasti kuvattiin ja ihmeteltiin noita rumia otuksia. Tätä jatkui seuraava vajaa tunti ja krokotiilejä näkyi ihan kokoajan joko vedessä tai rannalla, joten koskas lähdettäs vähän kanootilla soutelemahan Adelaide Riverille?
Paikalla oli krokojen lisäksi myös satoja papukaijoja vihreissä puissa ja isoja, ties mitä kotkia, joille apulainen heitti loput jämälihat. Sekunnin tuhanneosassa ne nappasi lihan ilmasta ja lensi kauas napostelemaan. Jokiajelun loppupuolella kapteeni kysyi olisiko vapaaehtoisia ja muuan mies nostikin kätensä pystyyn. Sen jälkeen kapteeni kehotti miestä siirymään veneen peräosaan ja neuvoi, että jos hän uisi tuosta kotirantaan niin me muut saisimme vähän aikaa katsella miten pitkälle uintireissu kestää. Siinä me sitten katselimme, kun miesparka meni hitusen vastustellen veteen ja lähti uimaan, eikä aikaakaan kun.. No ei vaiskaan, huono vitsi !


Rantaan päästessä jatkettiin matkaa reilu tunti kohti luonnonpuistoa. Opas kertoi kaikenlaista puistosta ja eläimistä ja kertoi muutenkin päivänkulusta. Ensimmäisen kerran tehtiin kymmenen minuuttin pysähdys isoille termiittikeoille ja kuvattiin itsemme noin viisimetrisen keon vieressä. Termiiteillä kestää noin vuoden rakentaa metrin korkuinen keko, joten vanha torni taisi olla. Ja jos joku haluaa vähän vertailupohjaa termiittien rakennustaidoista, sanottakoon se vaikka kuten oppaamme kertoi. Kuvittele että miljoona tai pari sokeaa miestä rakentaa kerrostaloa pääosin omasta syljestään, ulosteestaan, puunpurusta ja hiekasta. Jokainen tietää mitä tekee, eikä kukaan juurikaan toimi työmaanjohtajana, ainoastaan nainen synnyttää jatkuvasti lisää rakentajia ja sotilaita puolustamaan rakennusta. Rakennus on noin muutaman kymmenen korttelia laaja ja korkeudeltaan kolmisen kilometriä. Että siihen malliin.

Matka jatkui ripeään tahtiin. Oppaille annetaan varmaan jotain pikaliikuntanappeja ennen töihin menoa, kun tuntuu, että taas oli sellaista haipakkaa. Mutta kai ne joskus kotiinkin sieltä töistä haluavat..
Joka tapauksessa, seuraavaksi päästiin itse asiaan eli vesiputouksiin. Ensimmäinen eli Wangi Falls oli upea tuplaputous kallioiden keskellä. Siinä vaiheessa tuli olo, että jos ei nyt olla paratiisissa niin miltä se sitten näyttää! Poseerattiin ensin vähän ja pulahdettiin sitten 30 asteiseen, täysin kirkasvetiseen altaaseen, jonne vesi valui alas rinnettä. Rannalla oli noin metri-1,5 m vettä, mutta keskellä tuli äkkisyvää. Piti tietysti kaikesta huolimatta kauhoa itsensä putousten alle ja huilailla liukkailla kallioilla. Pieniä kalojakin näytti seassa uivan, joten ei hassumpi paikka ollenkaan.



Seuraavaa putousta, eli Florencea, tyydyttiin seuraamaan ihan vain korkealta näköalapaikalta käsin ja kuvattiin kamerat sauhuten muistoja kotiin. Kolmannella putouksella saimme reippaasti aikaa katsella ja uida. Kyseessä oli Buley Rockhole, joka muodostui useista pienemmistä putousjonoista ja monta metriä syvistä kallionkoloista, jotka olivat tietenkin vettä täynnä. Se oli erittäin rentouttava paikka ja istuttiin ja polskittiin siellä iho ryppyiseksi asti. Jotkut hullut hyppivät jopa kalliolta alas syvempiin kohtiin, mutta itse jätin suosiolla väliin. Ei ole taidettu uimahallissakaan uskaltaa hypätä muuta kun ykkösestä..



Niin, että jos ohi ajelette niin suositellaan kovasti käymään Litchfieldissä!

*Kirsikka ja Jalmari*