Tuleppa minun kansa hiekkalaatikkoon

Vähän niinkö viimisenä reisuna ennen Brisbeiniä lähettiin vielä kattommaan Freisier, maailman suurin hiekasta koostuva saari. Konseptiksi valittima kahen päivän reisun, ettei tartte olla niin hopussa koko ajan. Ootusarvot oli suunnilleen sellaset, että ollaan menossa manterreelta vähän matkan päähän issoon hiekkalaatikkoon, jossa on mielettömät rantsut ja tuhottomasti nähtävvää, ennen kaikkea matkan ekat järvet.

Taas aamutuimaan meät haettiin hostellin eestä, tällä kertaa oikeaan bussiin. Matkaseuraa oli siis luvassa tarppeeksi. Bussi kaahaili pitkin Hervi Bein katuja, hakien porukkaa eri hostelleista, motelleista ja fiinimmistä hotelleista tai apartementoksista. Vähän pisti naurattammaan ko kuskila meinas jokasen vaihteenvaihon kohala vaiheloota rutisemmaan. Eikö sole ennen ajanu tämmöstä kiesiä. Vaan perile päästiin laiturin päähän, mistä sitte lähti lossi lahen yli sinne Freisierin saarele.

Lossikuskila oli sielä kattiki kannela, söpö keltavalkoraitanen, eikä peläny yhtään meitä. Sielä se makkoili sisälä penkkien alla, ja välilä kävi ihmisten kans tutustumassa. Lapsista sei niin välittäny, lähti nopeasti pakkoon. Ite lossi oli kyllä tilava, alakannela oli tila autoile, tokala kannela oli sisä- ja ulkotilat matkustajille sekä pieni kahvila ja yläkannela oli kuskin koppi ja vielä vähän seisomapaikkoja.

Saarele ko päästiin, meät matkustajat erotelttiin kahteen ryhmään, ykköset ja kakkoset. Eli ne jokka aikova olla kaks päivää ja ne jokka kiirehtivä tämän reisun äkkiä läpi. Sen mukkaan sitte menttiin eri busseihin, joita oli sitte kuitenki kolme, en tiiä ketä sinne kolmantteen sitte meni. Joka tappauksessa ne bussit oli nelivetosia ja se meän matkaopas sanoki, että ne on rakentanneet armeijan autojen rungole ne bussit. Sielä oli kyllä pakko ollakki neliveto, ei nimittäin paljon asvalttia näkyny. Heti alkkuun vähän herätelttiin väkeä, tie oli kyllä tosiaanki kansallispuistomainen, mahottomia kuoppia ja hyppyjä tai sitte vain liukasta hiekkaa jossa autot luisu niinkö jään päälä. Kuopat ja hypyt sen sijjaan oli mahottoman hauskoja, koko ajan otti mahan pohjasta, varsinki ko istuima melkein takapenkissä. Ihan takapenkissä istu paikallinen pari, joista akka huusi ko miuli ja nauro niinkö sitä ois kutitettu neljän miehen voimin.

Oli hyvä ettei lähetty itekseen sinne vuokratulla maasturilla ajeleen, oli se semmosta menoa ja yllättävän pitkiä taipalleita siinä taitettiin pitkin sademettään aurattuja hiekkateitä. Tiet ei todellakkaan siis ollu ku suomalaiset kovapohjaiset hiekkatiet, vaan ihan niinkö oisit ajanu pitkin hiekkarantaa, paitti ympärillä oli mettää. Siinä siis kaatu ensimmäiset ennakkokäsitykset tästä hiekkasaaresta, se oliki täynnä sademettää! Mettän läpi päästiin vajaan tunnin rytkytyksen jälkkeen ja tulttiin saaren moottoritiele, seittemänkymmenenviien mailin rannale. Se ei kuulema oikeasti ollu sen pitunen, mutta siihen aikaan ko se oli nimetty, mittausvälineet oli vähän epätarkemat. Oli se järjetöntä menoa, ko maasturit ja nämä maasturibussit ajo parhaimmillaan noin kaheksaakymppiä pitkin merenrantaa! Rannan hiekka oli niin kovvaa, kaiketi vuoroveen takia, että siinä kesti tosissaan paahtaa autolla ihan maantievauhtia.

75 mailin beach ja valtatie

Maantietä sitte menttiin ekaksi pohjosseen päin ja parkkeerattiin piakkoin tien reunaan, josta piti kävellä Leik Wabille. Se oli yks tämän saaren makeavetisistä järvistä keskellä hiekkadyynejä ja sademettää. Sinne piti kävellä yllättäen hiekkaista polkua pitkin puitten keskelä, kunnes tulttiin isolle hiekkadyynile. Hiekkadyynin reunalta alko pieni lammikko ennen mettän reunaa, ja meän ihmetykseksi se esitelttiin meille Leik Wabina. No, kai sitä jokkainen maa saa itte päättää kuinka pienet rapakot on järviä. Eipä annettu sen meitä haitata, vaan kuorittiin uikkarit esile ja hypättiin uimaan kalojen sekkaan. Tunnin ajan me saattiin siinä uiskennella tai lekotella auringossa, paitti mehän tietenki Kirsikinan kans otettiin taas kaikenlaisia hölmöjä kuvia toisistama.

Parkkipaikalta lähettiin sitte lounasta syömään hotelliin, jossa meän oli tarkotus yöpyä. Lounas oliki sitte oikein kunnon seisova pöytä, josta sitte söimä niin ettei meinanu ennää tajuissaan pysyä. Porukka kuitenki lyllersi bussiin ja lähettiin tutustumaan toiseen järveen, Leik Mäk Kentsiin, jota koasti väittivät maailman kauneimmaksi. Olihan se upea järvi vaaleahiekkaisine rantoineen ja sinisine vetineen, joka oli niin kirkasta, ettei olla missään nähty. Kuitenki viimeistään tämän järven rannalla iski taas semmonen olo, että taas kuluttajaa pissattiin linssiin. Siis meinaan, hieno järvi, mutta missään vaiheessa meihin ei iskeny semmonen OU WAU, MIELETÖN LÄTÄKKÖ! Yks huono puoli oli kellonaika, minkä vuoksi aurinko alko olemaan jo lähempänä horisonttia ja keli ei ollu mikkään kuumin mahollinen. Me otettiin kuitenki ilo irti siitäki pienestä ja jätettiin uiminen muille ja ite räpsittiin taas pöhköjä kuvia: me hullut taas yhdellä rannalla eri asennoissa.

Leik Mäk Kentsi

Mäk Kentsiltä lähettiin jonnekki keskusasemalle, minkä historiallinen merkitys liitty saarella ennen vallinneesseen puunkaattoon. Tukkijätkät kaato isoja puita ja vei niitä junala merenranttaan laivale ja tämä paikka oli sitte keskellä hakkuita ja merenrantaa. Tuntu kyllä ihan turhalta rastilta ku tultiin ihasteleen hiekkasaarta eikä kuunteleen tukkijätkien historiaa. Enivei, löyty sieltä muutama isohko risu, ennenkö lähettiin syömään taas tukeva illallinen seisovvaan pöyttään ja nukkummaan.

Risu

Toisena päivänä herätys oli viis ja kolkytä, menttiin kattommaan auringonnousua sinne valtatien reunaan, eli seittemänkymmenenviien mailin piitsile. Oli hassua olla herälä siihen aikkaan vain tuijottamassa taivaanrantaa, niinkö ei oltas ikinä nähty auringonnousua. Ja taas me kuvattiin niin tuhottomasti.

Dingogi bongattiin

Aamupala taas seisovasta pöyästä ja bussilla kohti samppakalja-altaita. Ennen sitä kuitenki käytiin vilkasemassa Maheno -niminen laivan raato rannala. Se oli nimenommaan vain vilkasu, ilmeisesti opas ei paljon arvostanu tämän ruostunneen rautakasan tuijottelua, koska se jätti meät laivan toiseen päähän ja sano, että ottakaa nopeasti kuvat niin jatkettaan matkaa. Sitte äkkiä niile samppanja-altaille, jokka oli rantakallioon muotoutunneita alttaita, joihin meri tasasseen tahtiin pärskäytti vaahtoavan laineen ja ihmiset pulikoi sielä.

Maheno laivanraato

Opas tutustutti meät Pippisiin, ne oli jotain kotiloita, jotka hauskasti kaivo ittensä hiekkaan.

Samppanja alttaat.

Ei siittä sen kummempaa, vaan sitte menttiin Intiaanin päähän, tai sen pääle. Se tais olla saaren korkein kohta ja melkeinpä ainoita paikkoja jotka ei ollu hiekkaa vaan kalliota. Hyvät oli näkymät ja vähän pelottiki, ko reunalta alas kurkisti. Nähtiin merelä vallaita, pari kilpparia ja haikala, sekä maan päälä luikerteli meän eka matkalla nähty käärme, tais kyllä olla ensimmäinen villi luonnonkäärme koko elämässä tähän asti. Väittivät sitä myrkylliseksi, ja meän piti sitä väistää ko se siittä kallion poikki luikerteli.

Intiaanilta ajettiin lounastammaan piknikki tyylinen lounas Elin purolle. Se oli taas ristallinkirkasta vettä joka luikerteli sen äskeisen käärmeen tapaan pitkin hiekkasaarta laskien merreen. Opas väitti sen pumppaavan jotakuinki miljoona litraa makeaa vettä merreen joka tunti, tiiä sitte oliko se tosissaan. Sielä me sitte olttiin pari tuntia, siinä sai räpiköiä purossa tai vain maata hiekala auringossa ja syyä evväitä. Mehän tietenki käyttiin krupomassa se puro läpi, sen matkaa mitä oli luvallista. Sinne meni noin saan metrin päähän opastettu reitti, mutta sitte tuli kielto ettei ennää pitemmälle, rauhoitettu alue!

Elin puro

Muodostumia hiekassa, puron reunalla.

Loppupäivä oliki sitte ensimmäisen päivän aamun vastakohta. Tykittelyä pitkin hiekkasta mettätietä niin kauan että mahat oli sekasin ja sitte rauhallisempi kyyti lossila lahen yli ja lopuksi bussilla kottiin. Reissu oli mukava, rento, ei mikkään kiireinen hoputettu setti, mutta jälkikätteen jäi jotenki torso olo. Jotenki ootettiin enemmän ko mitä saattiin, mutta semmosta se vähän on että nälkä kasvaa syöessä elikkä aina ko ollaan lähetty uuelle reissule niin tuntuu että ootukset on edellistä kovemmat. Lopputuloksena viivan alla kuitenki tyytyväisiä olttiin tuohon, on se vain ihme miten maailmassa on niin erilaisia paikkoja - kuvittele ny, sademettä keskelä merta, hiekkakasan päälä!

Jalmarin kotikieltä jäljitellen
*Jalmari ja Kirsikka*

Päivää olen humpback.

Hervey Bay johdatti meidät jo kauan odotettuun valaiden katseluun. Monet firmat järjestävät Whale Watching reissuja, itse valitsimme esitteiden perusteella (siis noin vartin mietinnällä) Mikat:n.

Tämä on lainattu Mikat sivustolta, jotta näätte paatin.

Ensin ajelimme ehkä noin 1,5 tuntia keskelle merta Hervey Bayn rannasta ja joku ehti nähdä jo delfiininkin matkalla. Sitten laivan kapteeni/kuuluttaja alkoi höpistä mikkiin tarinoita valaista ja kohta jo huusikin, että tarkkailkaa laivan vasemmalle puolelle, siellä on ensimmäinen kohde tulossa. Ihmiset olivat AIVAN fiiliksissä ja huutelivat, vislasivat ja muuten vaan mekastivat laivan kansilla aina kun valaita näkyi jossain. Me Jalmarin kanssa vähän katteltiin toisiamme, koska ei ehkä olla ihan kaikkein riehuvimpia persoonia. Mutta kyllä se oli ihan mielettömän hienoa nähdä noin isoja eläimiä silmien edessä. Valaat olivat noin 10-15 metrisiä ja uivat siellä täällä veneen ympärillä, ja välillä myös sen ali. Kapteeni huusi mikkiin minne kannatti milloinkin mennä ja veneen kahdessa kerroksessa oli aika vipinää ihmisten säntäillessä reunalta toiselle. Tässä vaiheessa olisi toivonut olevansa pienemmässä paatissa, jotta ensinnäkin olisi nähnyt jotain ja toiseksi ei olisi tarvinut vaihtaa kokoajan puolta toisiin ihmisiin kompuroiden. Paikalla oli myös purjeveneen tyyppisiä aluksia, josta näkee valaat varmaan kaikkein lähimpää, jos ne ihan veneen viereen tulevat. Ja kyllähän ne tuli!
Ollaan varmaan useampi kerta jo hehkutettu sitä, miten hienoa näitä eläimiä on nähdä, mutta en osaa sanoa oliko tämä vielä hienompaa kun koalat, vai yhtä hienoa. Ehkä se valaiden suuruus teki siitä vieläkin ihmeellisempää.


Matkan aikana tarjottiin mennessä kahvit ja keskellä reissua lounas. Arvatenkin lounas paukautettiin juuri siihen väliin, kun valaita oli siellä ja täällä ja kapteeni huusi mikkiin, että tuossa oli 10/10 pisteen hyppy! Onneksi valaat olivat kuitenkin leikkisällä tuulella ja kurkkivat, hyppelivät ja heiluttelivat eviään moneen otteeseen, joten kaikki kyllä ehtivät nähdä jotain. Alussa valaita olikin joka puolella, mutta kuulemma hajaantuivat ja läksimme etsimään uusia apajia lähempää Frazer Islandia.
Liikkeellä oli monia äitejä "pikkuvalaidensa" kanssa, joten kaikenkokoista nisäkästä tuli nähtyä. Vene siiryi pari-kolme kertaa eri paikkaan ja pysähtyi aina kun (ilmeisesti jossain luotaimessa) näkyi liikehdintää.

Goodbye!

Näitä eläviä ehdittiin siis katsella ainakin pari tuntia niiden mennessä välillä kauemmas ja tullessa lähemmäs. Kameran kanssa sai olla kokoajan varuillaan, toisin sanoen silmä linssissä kiinni, jos meinasi kuvan napata. Tuommoinen "muutaman" tuhannen kilon painoinen järkäle hyppää sinänsä aika kepeästi ja nopeasti, joten valmiina oli oltava. Kaiken kukkuraksi et koskaan tiennyt mikä niistä hyppää ja missä, joten täydellisen kuvan metsästys oli aikamoista arvailupeliä. Ehkä teemme vielä joskus toisen reissun näitä hurmureita katsomaan, koska kyllä se niin hienoa oli ja toisaalta valastaulu olisi aika kiva omallakin seinällä :)
Hervey Bayssa valaskausi on heinäkuusta marraskuun alkuun ja sitten valaat siirtyvät eteenpäin saapuen taas seuraavana vuonna uudelleen, ainakin toivottavasti.
Reissuista voit valita itsellesi joko puolipäiväretken ja kunnolla hurahtaneet voivat retkeillä jopa koko päivän. Kapteenimme kertoi, ettei sillä ole väliä lähteekö matkaan aamulla vai iltapäivällä, joten aina pitäisi näkyä jotain ja jos ei näy, saat uuden reissun ilmaiseksi!

Tässä pari videopätkää. VAROITUS: Videokuva on erittäin huonolaatuista ja saattaa aiheuttaa keinuntaa myös omassa päässä. Emme korvaa vahinkoja emmekä mielipahaa. Mutta otamme kernaasti vastaan rahaa kunnon videokameraan!

p.s. Tiesitkö muuten, että valaan aivot ovat seitsemän kertaa painavammat, kuin ihmisen? :) Ei siis ihan tyhmiä kavereita!

ppsssppss. Paluu-kuvanäyttelyssä sit kutsuvieraille parhaat palat ;)

*Kirsikka ja Jalmari*

Pinnan alle - onks happee?

Heti snorkkeloinnilla höystetyn venerallipäivän jälkeen oli vuorossa matka pinnan alle. Olimme varanneet katamaraanireissun koralliriutan reunamille, missä alus telakoitui kelluvaan sukellus- ja snorkkelointikeskukseen. Matkalla kiva setä opasti meitä sukelluksen saloihin, antamalla oppitunnin sukelluksen perusjutuista. Oli tärkeää osata esimerkiksi erilaisia käsimerkkejä, sillä veden allahan on tunnetusti hieman hankalaa jutella. Lisäksi saimme pikapriiffauksen siihen miten päässä on monta muutakin aukkoa kuin suu ja nenäreiät, ja miten vedenalainen paine vaikuttaa jopa ikävällä tavalla olotilaan pään alueella. Teemana oli siis paineentasaus pitämällä nenästä kiinni ja nenään puhaltaen, jolloin korvien pitäisi siis ”poksahtaa”, jos lukkoon menevät.

Perillä menimme kiireen vilkkaa hakemaan veden alle sopivia kertiskameroita, voidaksemme ikuistaa tämän uskomattoman uroteon. Sitten haimme sopivan kokoiset räpylät itsepalvelukoreista ja painelimme sukellusopen pakeille, jossa hän jo hieman odottavan näköisenä seisoskelikin. Saimme puettavaksemme aivan mielettömän ihanasti istuvat märkäpuvut, nyt tiedämme miltä makkarasta tuntuu kuoressaan. Tämän kokovartalokondomin sai päälle ainoastaan repimällä kynnet verillä kaksin käsin ja sen jälkeen oli aika lailla klaustrofobinen olo, jota helpotti ainoastaan se, että opettajamme mainosti tämän olleen sukeltamisen vaikein juttu. Seuraava askel, olikin sitten kunnon varustevyön päälle pukeminen, oli hyvä ettemme kaatuneet selällemme, kun hartioille ripustettiin hervoton happipullo ja painovyö lanteille. Sanoivat kuitenkin, että paino kummasti helpottaa vedenalaisessa maailmassa.

Portaat alas ja opettelutasolle, jossa opettaja kertoi muutamat peruskikat: miten tyhjennät sukellusmaskin jos siellä on vettä – veden alla!!!, miten löydät ilmaletkun, jos se jostain syystä putoaisi suusta pois, ynnä muita erittäin tärkeitä seikkoja. Istuimme tässä vaiheessa metallisäleikön reunalla, veden alla ja kommunikoimme aiemmin opetelluilla käsimerkeillä. Meitä oppilaita oli vain kolme, joten nopeasti olikin aika pudottautua hieman syvemmälle, melkein vapaasti sukeltelemaan. Opettajamme kuitenkin ohjasi meidät keskuksen alle ja ympärille viritetyille apuköysille, joista meidän tuli pitää lujasti kiinni lähes koko sukelluksen ajan. Vaarana oli nimittäin virtaukset, jotka saattaisivat tempaista kokemattoman sukeltajan hetkessä mukaansa. Puristimmekin köyttä rystyset valkoisina ja samalla yritimme muistaa hengittää tasaisesti, sekä puhallella nenään paineen tasaamiseksi korvissa.

Alkusukelluksen ajan, ainakin me kaksi olimme niin jännityksestä jäykkänä, että ainoa asia mitä aivomme saivat kehoissamme käskytettyä, oli puristaa köyttä sekä tuijottaa opettajaamme, joka viittoili lähes 10 sekunnin välein, joko muistuttaen paineen tasauksesta tai sitten kysyen onko kaikki hyvin. Vasta puolen välin jälkeen tajusimme hieman enemmän vilkuilla ympärillemme nähden muutamia erilaisia kaloja ja koralleja. Emme kuitenkaan nähneet vilaustakaan Nemosta tai itse Ahdista valtakunnassaan! Pikkuhiljaa alkoi veden alla kuitenkin rautakankimainen olemus helpottamaan ja saimme hieman rentouduttua. Pääsimmekin hetkeksi ihan irroittamaan köydestä ja vapaasti kellumaan uudessa ulottuvuudessa, veden alaisessa maailmassa. Hassua kun kalat uivat vieressässi, aivan kuin kuuluisit parveen. Koralliriuttakin oli kyllä uskomaton syvällä veden alla, noin kahdeksassa metrissä kun olimme, mutta hieman jäi jälkikäteen hampaankoloon, että olimme suoraan sukelluskeskuksen alla, jonne ei kummemmin auringonvalo yltänyt. Siksipä koralliriutan värimaailma oli kohtalaisen yksipuolinen ja laimea, jopa snorklatessa näimme värit paremmin.

Vedenalaisesta observatoriosta otettuja kuvia sukelluskavereista.

Hetken vapaa sukeltelun jälkeen opettajamme ohjasi meidät takaisin köyttä pitkin, sillä myös happemme alkoi olemaan loppukvartaalissa. Ylösmeno sujuikin rivakasti, kun ei tarvinnut painetta tasailla vaan pitää köydestä kiinni ja yrittää jarrutellen ylöspäin mennessä. Vasta siinä vaiheessa tuli sellainen olo, että uskalsi paremmin katsella ympärilleen yrittäen bongata erilaisia mereneläviä. Pian kuitenkin palasimme vetovoiman pariin, on se uskomaton ero tulla veden alta takaisin maan pinnalle. Pienen puhaltelun jälkeen kapusimme kuitenkin varustehuoneeseen ja annoimme happipullot ynnä muut härpäkkeet pois, märkäpuvut saimme pitää koko loppupäivän ajan, joten kirmasimme nopeasti hakemaan snorkkelia ja maskia. Loppuajan sitten snorklailimmekin ympäriämpäri turvattua aluetta, jota vartioitiin mm. keskuksen kannelta paristakin pisteestä sekä pelastusveneellä muutaman metrin etäisyydeltä. Vasta tässä vaiheessa tajusimme, että ainiin, kuviakin piti ottaa... hittolainen!

Onneksi koko päivä sekä meidän sukellussessiomme kuvattiin järjestäjien toimesta ammattimaisella kalustolla videolle, jonka saimme paluumatkalla hankkia edulliseen kiskurihintaan itsellemme. Senpä vuoksi kuvasaldo tässä postauksessa on laihanlainen. Uskomaton kokemus kuitenkin oli tuo sukeltaminen, ensijännityksen laukeaminen kesti vain liian pitkään. Siksipä tuosta reilusti yli puolen tunnin sukeltamisesti nautinto jäi vähäiseksi, juuri kun tajusi mitä on meneillään ja alkoi nauttimaan tunnelmasta, se olikin lopuillaan. Onneksi kuitenkin ehdimme sitten snorklailla lähes pari tuntia siihen päälle ja saimme rahoillemme mielestämme riittävästi vastinetta ja kertiskamerat kuvattua täyteen. Ehkäpä mahdollisella toisella kerralla osaa jo nauttia koko rahalla hetkestä nolla alkaen.

Kokemusta jälleen rikkaampana

*Jalmari & Kirsikka*

Toiveiden tynnyri

Aloimme kirjoittamaan tätä blogia muutamastakin eri syystä kuten matkapäiväkirjaksi itsellemme, kuulumispalstaksi sukulaisille ja ystäville sekä suurelle yleisölle kertoaksemme miltä tuntuu lähteä vieraalle mantereelle vuodeksi seikkailemaan.

Lähiaikoina ajattelimme kuvailla hieman eroja tämän Ossilan ja Finskalandian välillä, mitä siis on meille vastaantullut. Haluaisimmekin, että jokainen kynnelle kykenevä raottaisi sanaisaa arkkuaan, kertoakseen mitä haluaa kuulla. Muutoin tuosta tekstistä tullee ehkä liian monologinen, jos tuollaista termiä voi käyttää.

Me tiedämme teitä lukijoita olevan useita kymmeniä (jos ei jokainen sukulainen ja ystävä kehu lämpimikseen blogiamme), mutta vain kourallinen on antanut minkäänlaista palautetta tai kommenttia jutuistamme. Ja jos asian laita on niin, ettei jaksa lukea yhtään tekstiä loppuun asti vain huomatakseen, että: "ai täällä tekstin alapuolella on tämä kommentoi-toiminto" (painat siis kohdasta x kommenttia!) voi nyt jokainen ihan vuolaasti haukkua tekstimme tylsäksi, kun kerran tämän interaktiivisen toiminnon luullaksemme olemme teille riittävän selkeästi opastaneet.

"Kommentoi nyt!"

Eihän ketään toki voi pakottaa, varsinkaan lankoja pitkin, mutta nyt on tilaisuus vaikuttaa ihan niin kuin kunnallisvaaleissa ikään ja nyt on jokaisella äänioikeus! Sinä voi nyt vaikuttaa tekstin sisältöön! Joskus nimittäin tuntuu että tekstimme ovat aika lailla samasta muotista repäistyjä ;)

HUOMAUTUS! Sinun ei tarvitse laittaa nimeäsi, vaan voit laittaa nimimerkiksi anonyymi, joten unohda suomiujoutesi nyt ja KOMMENTOI!

Eikä siinä vielä kaikki, voit tämän etätehtävän lisäksi kommentoida myös aikaisempia tekstejämme! Kuinka monipuolinen mahdollisuus tämä onkaan, nyt kukaan teistä ei voi vastustaa tätä! :D

*Jalmari ja Kirsikka*

Whitsunday terraces.

Meillä kävi Airlie beachilla niin sanotusti mäihä. Saavuimme sinne niin, ettei varaamassamme hostellissa ollut tilaa ja meidän piti nukkua yksi yö toisessa hostellissa. Kun saavuimme sinne rinkkoinemme niin todettiin vaan, että vähän astetta hienompi paikka sitten kaikenmaailman torakan syömien paikkojen jälkeen. Olimme varanneet viiden hengen kämpän ja valmistautuneet henkisesti jakamaan huoneen niinkin monen vieraan ihmisen kanssa. Useat reissulaiset punkkaavat kuuden tai kahdeksan hengen huoneissa, mutta itse olemme nauttineet neljän hengen huoneista tai jopa private mukavuuksista. Siinä on vaan niin paljon vähemmän stressiä ja pienet piirit on muutenkin mukavampia.


Saimme avaimet käteen ja oven auettua luulimme oikeasti saapuneemme hotelliin. Vanha hotelli sen täytyi ollakin, koska kaikki näytti aivan siltä. Isossa olohuoneessa oli sohva pöytineen, telkkari, keittiönurkkaus, kaksi sänkyä ja mahtavan iso parveke merimaisemalla. Joku oli kuitenkin vallannut jo toisen sängyistä, joten kurkkasimme toiseen huoneeseen. Eikä mitä, siellä oli parivuode, oma parveke, mielettömän kokoinen vaatekaappi liukuovilla ja tarvikkeita silitysraudasta lähtien. Wc:stä löytyi kylpyamme, puhtaat pyyhkeet, shampoot, saippuat ja hiustenkuivain. Keittiöstä tietysti kahvia, teetä ja kaikki vempeleet. Voitteko uskoa, että tämä lähti 33 dollarilla! Sehän tekee tämän hetkisen kurssin mukaan 19,50e .


Sen verran mukava yllätys oli tuo oma huone, että päätettiin perua kokonaan toinen varaamamme hostelli, tietysti siinä vähän hävittiin rahallisesti, mutta kyllä tästä ilosta jo vähän voi kärsiäkin.
Ulkoa löytyi mahtava, sininen uima-allas ja mikä parasta varmasti 40 asteinen poreallas, kaikki tämä upealla näkymällä. Kyllä siinä oli naurussa pidättelemistä, kun köyhä huomaa nauttivansa merinäköalaa poreammeesta auringon paisteessa! Ei muuta puuttunut, kun shampanja kädestä ja senkin olisi varmasti saanut tilattua ravintolasta, joka vielä kaiken lisäksi tässä ho(s)tellissa palveli.

Hostellille päin.

Kavereiksi saimme kaksi saksalaista miestä, mutta loppujen lopuksi siitä viidestä yöstä, jonka paikassa nautimme, saimme olla asunnossa jopa kahdestaan ja hintakin laski ensimmäisen yön jälkeen 30 dollariin. Onneksi tajuttiin perua toinen hostelli, koska teimme kaksi upeaa reissua merelle ja oman huoneen ansiosta ei tarvinut pelätä niin paljon tavaroiden häviämistä. Saimme myös mukavasti rentouduttua tämän kaiken reissaamisen keskellä (tietysti ei mitään verrattuna töiden tekoon..) ja vähän ladattua akkuja seuraaviin koitoksiin! Suositellaan!

*Kirsikka ja Jalmari*

Ahdin valtakunta.

Maggielta matkamme jatkui 4,5 tunnin bussimatkalla Airlie Beachille. Bussiterminaali yllätti totaalisesti, sillä se oli ainoastaan noin 4x4 metrinen katos. Ja tottakai me olimme unohtaneet ottaa suuntiman kohti majapaikkaamme, tiesimme vain sen olevan ”lähistöllä”. Lähdimme tallustelemaan 30 asteen helteessä rinkat selässä pitkin rantaviivaa nuolevaa Esplanadia ja muistin koukeroista keksimme kääntyä jostain kohtaa vasemmalle muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen. Onneksi risteyksen toisella puolella oli eräs matkanjärjestäjä, joka varmaan tietäisi tarkemman suunnan hostelliimme. Näin tapahtuikin: seuraavasta taas vasempaan ja sieltä toinen kortteeri vasemmalla, matkaa noin 250 metriä – helppoa! Vaan kuinka ollakaan heti alkuun alkoi kevyt ylämäki ja se vasemmalle kääntymisen jälkeen nousu oli merkitty oikein liikennemerkillä: 26% nousu. Onneksi ylämäki oli vain noin 67 metriä, sillä muuten olisi saattanut paikallisten iltauutisten pääaiheena olla kahden suomalaisen reppureissaajan yllättävä sydämen räjähtäminen Golden Orchid Drivella, sen verran oli meinaan pulssi kun hostellin aulaan pääsimme.

Ilmeisesti joku syöttänyt näitä parvekkeelta, koska ne tuli porukalla melkein olohuoneeseen.

Reissua reissun perään, siispä tänään oli tarkoitus kierrellä Whitsundayn saaristoa pikaveneellä kruisaillen. Kulkupelinä oli supernopea paatti, kuin suoraan Baywatch -sarjan hengenpelastajilta. Alumiinirunkoinen vene, jossa oli kirkkaankeltaiset ilmatyynyiset reunat ja takana räyhäsi jotakuinkin viisisataa hevosta pakattuna Yamahan kuoreen. Tämä yhdistelmä sai veneen melkein lentämään tai no oikeastaan liitämään veden päällä kuin laakana heitetty lautasen mallinen kivi kotoisen järven pinnalla. Erotuksena kuitenkin ehkä se, että kivi uppoaa jossain vaiheessa, mutta me sen sijaan pysyimme pinnalla. Matkantekoa on vaikea kuvailla, muuten kuin sillä, että ikinä emme muista jännittäneemme vatsa-, selkä-, niska- ja muista ylävartalon lihaksia niin paljon ja kauan. Nimittäin veneen kiitäessä aaltojen harjoilla ja pohjilla, tuntui kuin Mike Tyson olisi iskenyt tasaisin väliajoin selkään, kylkeen tai palleaan. Silti vauhdin huuma oli jotain niin samanlaista kuin jatkuva vuoristoradan ajelu Lintsillä. Matkan järjestäjänä toimi Ocean Rafting ja jos joku haluaa tutustua lisää, voi käydä sivuilla www.oceanrafting.com

Matkanjärjestäjän kaverit oli kyllä aivan mielettömiä huumoriveikkoja, joita täällä onneksi suunnilleen kaikki vastaavat heput ovat, osaavat kyllä viihdyttää matkaajaa. Tulee heti rento olo kun kaverit rikkovat jään murjaisemalla muutamia vitsejä ja saavat näin koko porukan nauramaan yhdessä. Muutoinkin reissullamme ollut turistijoukko oli mukavia ja rentoja immeisiä, joista tällä kertaa me olimme taas yllättäen ainoat ei-englantia-äidinkielekseen-puhuvat. Eipä hätiä, eipä siellä veneessä paljon turista tarvinnut tuulen humistessa ja aaltojen paukuttaessa veneen pohjapeltiin. Ja taas rannalle päästyämme kaikilla oli vain mielessä hyvän lököttelypaikan löytäminen.

Alun noin 15 minuutin rytkytyksen jälkeen meno tasottui ja suunnilleen puolen tunnin kohdalla pysähdyimme erään lahdenpoukaman rantaan, josta meni portaikko ylös saaren jyrkkää rinnettä. Reilun parin sadan askelman myötä pääsimme ihastelemaan ties kuinka vanhoja kalliomaalauksia, joita aboriginaalit olivat sinne raapustaneet. Tämä rasti oli kuitenkin erittäin nopea, sillä toinen oppaistakin nauroi, että oli kyllä nopein reissu luolille ikinä! Tuntuipa jopa hieman väkinäiseltä käynniltä, josta ei kukaan ryhmässämme kummemmin innostunut, mutta arvatenkin myös täällä paikalliset arvostavat ja kunnioittavat alkuperäisväestön kulttuuria ja haluavat tuoda sen myös suuren yleisön tietouteen.

Aboriginaaliluolilta ajettiinkin yhtä kovaa vauhtia, mutta tasaisempaa ”tietä” kohti Whitehaven Beachille. Näky hiveli silmää jo kaukaa, kun turkoosin ja vihreän värinen meri huuhteli valkoisena hohtavaa hiekkarantaa, ja tässä vaiheessa piti oikein hieroa silmiään: onko tämä vain kuumuudesta johtuva näköerhe? Ei se ollut, vaan pääsimme kirmaamaan kuin lehmät kesälaitumelle pitkin valkoista hiekkaa, silica sandia, joka hassusti narisi varpaiden välissä ja kantapään alla. Tämä kvartsihiekka ei kuivana ole perinteisen upottavaa ja helposti valuvan oloista vaan enemmänkin hauskan nihkeää ja kovettuneeseen kohtaan kun sopivasti jalalla viuhtaisi siitä kuului mukavaa vinkunaa. Meriveteen sekoitettuna siitä tuli puolestaan kunnon valkoista velliä, joka kyllä upotti tutusti. Me tietenkin valokuvahirmuina pidimme pitkillä säärillämme hirmuista vauhtia päästäksemme rannan toiseeen reunaan ekana räpsimään erinäköisiä kuvia koskemattomasta valkoisesta hiekasta ja maisemasta ilman muita ryhmäläisiä. Tietenkin myös itsestämme, hiekalla yksin ja kaksin, vedessä edestä, takaa ja sivulta ja maaten... ja hauskaa riitti matkiessamme Baywatchia tai läiskyttäessämme vettä kuin vauvana ikään. Pari tuntia tällä paratiisimaisella rannalla meni hetkessä ja haikeana hyppäsimme veneeseen takaisin.

Siellä se ranta jo näkyy!

Sinänsä hassua, että lounas tarjottiin juuri ennen snorklausta, mutta ymmärtäähän sen, kun joukossa oli sen verran monta snorklauksen ensikertalaista, että ruuan sekaan on näppärää murentaa vähän rauhoittavaa sekaan. Ei sitten tarvi puolta päivää houkutella ihmisiä veteen kohti tuntematonta.. keskelle haita ja kilpikonnia..

Saimme ensin vähän priiffausta siitä, miten homma toimii. Järjestäjien tapaisesti tämäkin suoritettiin asiallisesti, mutta naurattaen, joten kaikilla jäi ohjeet mieleen ja luennosta ei tullut liian kuivaa papatusta. Setä esitteli meille välineiden pukemistyyliä ja sitä, miten veden saa näppärästi pois maskista, jos sitä sinne sattuu tupsahtamaan ja lisäksi muutamia käsimerkkejä, joilla voi muun muassa ilmoittaa, että tulkaa hakemaan mut pois täältä ja vähän äkkiä. Snorklauksessa on tarkoitus pysyä suurimmaksi osaksi pinnalla, joten saatiin halutessamme myös erilaisia kellukkeita lainaan ja niiden kanssa onkin helpompi keskittyä olennaiseen eli näkymän ihailuun. Ei muuta kun räpylät ja maskit jakoon ja sitä mukaa reunan yli veteen. Täytyy myöntää, että jalat löi aika spagettia, kun ei veneestä nähnyt pohjaan ja kun ei oikein edes tiennyt mistä on kyse. Jalmari loiskahti ensin veteen ja Kirsikka vielä pohti syntyjä syviä matkanjärjestäjän seuratessa vierestä. Uhkasi tuupata, jos ei ala kohta loisketta kuulumaan, mokoma!

Saatiin kuitenkin kaikki nopeasti veteen ja sitten alkoikin kuulua tasaista läpsytystä ja näkyä pelkkiä takapuolia, kun kaikki snorkalsivat pyllyt pystyssä menemään. Ensimmäisen kerran pinnan alle kurkatessa meinasi vetää vettä henkeen ihan siitä syystä, että näkymä oli aivan mieletön. Silmät tapillaan tuijotettiin pohjaan, joka oli itse asiassa todella lähellä, ja potkittiin menemään. Joka puolella näkyi erilaisia koralleja, eri värisiä ja kokoisia kaloja ja vesi oli kristallin kirkasta. Ei tullut oikeastaan mieleen muuta, kun ihmetys siitä, ettei ole aikaisemmin tajunnut kurkata meren pohjaan. Kyllähän sitä on lapsena järvessä sukellellut, mutta sielläkin on suurin lottovoitto se, jos sattuu jonkun hauen näkemään. Tällä kertaa ei tarvinut värikomeutta etsiä, se löytyi aivan nenän edestä ja muuttui sitä mukaa kun matkaa teki. Kaikkein jännittävimpiä kohtia oli kallion vieressä olevat onkalot, joista erilaiset mönkijät lähti kuin kiihdytyskaistalla menemään ja me tietysti kameran kanssa perässä. Saas nähdä millaisiin loisto-otoksiin nuo kodakit pystyvät.

Tunnin kestäneen suolaveden nieleskelyn, maskien tyhjennyksen ja tietysti upeiden ”maisemien” jälkeen alkoivat räpylöijät yksitellen huveta merivedestä kohti turbovenettä. Vesi oli tässä poukamassa melko viileää, mutta eihän sitä siinä innostuksen sekaisessa fiiliksessä kukaan huomannut. Kirsikkaa ei olis meinannut veneeseen takaisin saadakaan, niin äimänkäkenä ja suu hevosenkengällä oli tämän uuden kokemuksen jälkeen. Jalmari istuskeli jo veneessä odottelemassa ja haaveilemassa uudesta snorkkelireissusta. Ehkä ne omat kamat voisi ostaa vaikka heti ensi viikolla!

Erityisesti tästä reissusta meille jäi todella mahtavat muistot ja ainahan se on kallisarvoinen kokemus nähdä jotain, mitä koti-Suomessa ei ole mahdollista nähdä. Venematka takaisin rannalle taisi sujua snorkkelihaaveissa ja hostellille palatessa jatkettiin vielä uimista ja lillumista kotialtaassa.

Sormet ryppyisinä,

*Jalmari ja Kirsikka*