Haluattekos kuulla Kirsikan eli minun ensimmäisistä työpäivistä? No, oli vastauksenne mikä tahansa niin tässä tulee. Heh. Olishan se paremminkin voinut alkaa. Maailmalla sattuu ja tapahtuu.
Eli sain tosiaan viime viikon maanantaina tietää, että tiistaina alkais työt, olis siis eka päivä vanhainkodissa. Tai onko se palvelutalo pikemminkin, en oikein osaa sanoa missä kohtaa kutsutaan millä nimellä. Joka tapauksessa vuoromuutoksen johdosta mun pitikin aloittaa jo klo 6 aamulla, ei iltapäivällä, niinkun oli ensin sovittu. Mua vastaan tulisi joku Susan jostain ja mun käskettiin odottaa aulassa.
No keksittekö mitä tuli panikoitua koko maanantai-ilta? Ensinnäkin koko työn aloittamista ja toisekseen sitä, että sinne aulaan ei koskaan tulisi ketään. Mä oon aina niin positiivinen..
Edellisenä iltana meidän ihana kämppis sanoi mulle, että se voi heittää mut aamulla töihin, koska se on luultavasti vielä puoli kuusi hereillä. No, mites kävikään. Se tiistai oli sitten eka aamu, kun se nukkui kun tukki ja oli pahotellut sitä Jalmarille mun lähdettyä. Ei se mitään.
Mä nimittäin olin ihan paniikissa siitä, että joutuisin kävelemään kello viiden jälkeen suurkaupungin pimeillä kaduilla yksin 40 minuuttia, koska bussit/lautat ei vielä kulje. Mutta! Klo 5 tapahtuikin ihme ja aurinko nousi! Mulle se oli ihme, koska en osannut ajatella, että se jaksaa vielä siihen aikaan nousta kuitenkaan. Joten yksi asia kääntyi voitoksi siinä aamupalaa napostellessa. Nukuin muuten 3 tuntia (ehkä, tai sitten puoli) ja näin koko yön unta, että ympärillä oli seiniä ja ikkunoita ja peilejä ja kaikissa luki "you're gonna die". Tosi pirtee fiilis!
Lähdin kävelemään työpaikalle ja vastaan tuli ihan älyttömästi erilaisia juoksujoukkoja! Joko ne oli miehiä tai naisia, mutta ne kaikki juoksi ryhmässä ja ne oli varmasti lähteny jo 5 aikaan vähintään, koska ne oli kaikki niin hikisiä. Mietin vaan, että mua ei ihan heti sais tuohon hommaan tähän aikaan aamusta. Mutta Story Bridgellä kävellessäni kaupunki näytti kauniilta ja rauhalliselta, se olikin ainoa rauhallinen hetki mun päivässä.
Saavuin työpaikan aulaan ja kävin heti ilmottamassa joillekin ihmisille jonnekin toimistoon, että tää on mun eka päivä ja tiedättekö tämmöstä Susania, joka olis tulossa mua vastaan. Kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Susanista, kukaan ei myöskään tehnyt mitään auttaakseen mua. Kuten vaikka soittaneet jonnekin.. tai kaikkialle. Joten naureskelin ja istuin alas odottamaan.
Ihmisiä meni ohi kymmeniä. Useimmat tuli töihin, osa hakemaan jotain. Kaikki tervehti ja sanoi hyvää huomenta ja minä vaan kökötin tyhmän näköisenä tuolissani. Mulla ei ollut mitään tietoa kuka se Susan oli, mikä sen ammatti on ja kaiken lisäksi mulla ei ollut tietoa minkä nimiselle osastolle mä olin menossa, kun sitä multa kysyttiin. Mä olin ajatellut, että siellä on niinkun yksi paikka, joka on jonkun niminen, jota en nyt justiin tiennyt. Hieman oli ehkä tyhmä olo heti aamusella.
Kello tuli 6, kello tuli 15 yli 6, kello tuli puoli seitsemän ja minä senkun jatkoin hampaiden puremista. Laitoin jo Jalmarillekin viestiä, ettei kukaan sitten koskaan tullut mua vastaan, ajattelin, että se varmaan auttaakin mua ihan hirveesti jostain peiton alta. Päätin, että viisi yli puoli seitsemän mun on vaan pakko sanoa jotain. Joten menin taas jonnekin huoneeseen, jossa oli joku uusi ihminen ja kysyin, että olisko mitään minne se voisi soittaa. Yhtäkkiä se tiesi kenestä puhutaan ja soitti tälle naiselle. Se sanoi TODELLA epäileväiseen sävyyn siihen radiopuhelimeen, että täällä on JOKU, joka haluaa nähdä sut. Siis mitä!! Eikö teille oikeasti tule koskaan ketään uusia ihmisiä töihin?? Ihan kun mä olisin ollut joku kummajainen.
Mulle annettiin ohjeeksi mennä hissillä kerrokseen 4, jossa tää Susan varmaan olisi jo vastassa. No eipä ollut Susan tullut ala-aulaan, niin eipä ollut Susan jaksanut tulla mua vastaan myöskään minnekään hissille! Miksi ihmeessä olisi tullut? Etsin ensimmäisen elossa olevan ihmisen ja kysyin, että tietääköhän hän mistä voisin löytää Susanin, koska tämä henkilö vaikutti niin välinpitämättömältä, että kerrokseen ylipäätään saapui ketään. Vastaus oli: minä olen Susan. Voi hallelujaa. Ei elettäkään, että olisi esitellyt itsensä, ei elettäkään mihinkään suuntaan. Mun piti sitten väkisin kätellä häntä ja esitellä itseni. Kertoa juurta jaksain, että tulin tänne töihin. Multa ei kysytty haluaisinko vaikka vaihtaa vaatteet jossain. Multa kysyttiin vaan, että onko sulla jotain parempia kenkiä. Joo, en ajatellut työskennellä rantasandaaleissa. Olin juossut kaupunkia ristiin ja rastiin etsien HYVIÄ työkenkiä. Olen ennenkin luottanut Birkenstockiin, joten halusin sellaiset. Ja maksoin niistä kalliin hinnan. Arvatkaa mikä oli sitten ensimmäinen kommentti vaatteiden vaihdon jälkeen? "Herranjumala, sulla pitää olla umpikengät!!!"
Miksei mulle voitu kertoa sitä, kun mä olin asiaa monesti kysynyt!? Sinne meni sitten nekin rahat.
Susan olikin sitten tavallista kiireisempi nainen. Ei varmasti ollut vaivautunut tulemaan alakertaan, koska oli niiiin kiireinen. Kyllähän se työntekijä varmaan joskus viimistään sinne yläkerrokseen saapuisi kuitenkin.
Nainen juoksi kun viimistä päivää ja mun silmäkulmasta se vaan näytti jotenkin hassulta. Siis vanhainkodeissa/ laitoksissa/ tämän kaltaisissa paikoissa on aina kiire, mutta ei se auta ketään, että sä juokset. Sä et säästä siinä aikaa vaan näytät ihan hullulta, jolla on hiki! No mutta Susan jatkoi kertomista, että sä opit vielä tässä työssä juoksemaan, no niin tietenkin. Kupit ja lääkkeet lenteli lattialle, kun sillä oli niin kiire. Siihen se aika sitten menikin, kun hän niitä keräili sieltä.
Susan sitten sanoi mulle, että tänään sä et oikeastaan tee mitään vaan sä olet mun varjona ja kuljet perässä ja katsot. Ja sitähän minä sitten tein kokonaiset 8,5 tuntia eli en tehnyt yhtään mitään! Susan selitti 8,5 tuntia kaikenlaisia asioita englanniksi, joista mä ymmärsin (kiitos!) suuren osan, mutta tunsin itseni vaan entistä tyhmemmäksi. Mä en tiennyt, että työ olisikin tätä? Mulle kerrottiin lääkkeistä ja siitä, että kai mä sitten tiedän, että ennen tätä lääkettä pitää mitata pulssi ja jos se on sitä ja tätä niin lääkettä ei saa antaa. Mulle kerrottiin, että mä tulisin olemaan osaston korkeimpia henkilöitä, koska mulla oli sellainen työhistoria ja ammatti hankittuna. Muut ei saisi koskea lääkkeisiin paria työntekijää lukuunottamatta. Mä olisin vastuussa, jos jollekin tapahtuisi jotain, koska mä olisin ammattini puolesta se, joka osaa hoitaa asiat. Mä en tarkota nyt vaan mua, vaan mua ja Susania, joilla on samanlaiset taidot. Paitsi että mulla ei ollut. Eikä ole.
Mulle esiteltiin miljoona erilaista kaavaketta haavojenhoidosta apteekkitilauksiin ja kerrottiin miten ne jutut hoidetaan. Mulla ei tietenkään jäänyt puoletkaan päähän, koska mä vaan kokoajan mietin, että mistähän tässä kaavakkeessa on kyse, koska mä en tajua mitä siinä lukee. Mä myös mietin sitä, että mä en ikinä pystyisi kirjottamaan yhtäkään raporttia englanniksi ilman, että joku ei kuolisi nauruun sitä lukiessaan. Mä en edes tiennyt mikä on haava englanniksi, kekkasin sen sitten kun oikein koitin tajuta..
Tätä pillerin pyörittämistä ja varoittelua jatkui koko päivän. Mulla jäi vaan päähän "sä olet vastuussa", "tän lääkärin kanssa ei kannata joutua napit vastakkain", "..jos omaiset haastaa sut oikeuteen, niin siinähän sitten selität..".... Uskotteko, että mä taisin olla kauhusta kankea enkä pystynyt enää ajattelemaan järkevästi?
En sitten sanonut mitään, en saanut sanaa suustani, vaikka mun olisi heti pitänyt sanoa, että onkohan tässä nyt Susan jotain mätää. Mä vaan kättelin ihmisiä, kun mua esiteltiin ties kenelle, että tässä on tää meidän uusi se ja se. Tuli vaan mieleen, että kauanko ne luulee mun siellä olevan..
Mä katsoin niin kaiholla niitä kaikkia "mummojen" suihkuttajia ja siivoojia, tarjottimien kantajia ja tavallisia hoitajia, että se näkyi mun silmissäni varmaan maailman parhaana työnä sillä hetkellä. Mä olisin kyllä niin kovasti halunnut olla niiden kanssa.
Päivä ei kulunut ollenkaan ja mä olin kuoleman väsynyt ja järkyttynyt, mutta jotenkin vaan selvisin siitä. En ollut keskustellut yhdenkään "mummun" kanssa oikeasti, istunut alas ja jutellut, mitä mä teen Suomessa. Mä olin vaan juossut mun ohjaajan perässä. Se ei yleensä sanonut mulle mitään, kuten " tuu, mennään seuraavaksi tuonne.." tai "nyt voitais hoitaa tää juttu..". Mä en tiennyt millon mun pitää juosta sen perässä ja millon on järkevämpää odottaa, koska se ei ottanutkaan kun kolme askelta tuonne suuntaan. Tiedättekö miten hassua on seurata kokoajan jonkun perässä, kun ei tiedä mihin suuntaan se seuraavaksi kääntyy? :D
Joten, muutaman kerran huomasin vaan seisovani yksin ja hukanneeni Susanin, koska sillä oli kokoajan niin kiire, että tuulahdus kävi ja se oli jo jossain nurkan takana, josta sitä ei koskaan löytynyt.
No sitten oli nää radiopuhelimet. Suoraan sanottuna en välitä puhua puhelimessa enkkua, koska en tajua mitään, enkä osaa kun änkyttää. Nämä radiopuhelimet toimivat nappia painamalla. Kun painat nappia, niin puhut. Kun nostat napin, kuuntelet. Ei siinä mitään, mutta kun jokaikinen puhelu tulee koko talon kaiuttimista ulos niin, että jokainen talossa olija voi kuulla ne. Ei sitten hirveästi tehnyt mieli soitella sillä.. Mä vaan odotin, että se Susan tulee jostain, jos mä hukkasin sen. Eikä se sitäpaitsi huomannut, jos mä en ollut sen perässä, kun sillä oli niin kiire, ettei se ehtinyt edes hymyilemään. Välillä se tuijotti mua pitkään, kun sanoin, etten tiennyt tuosta asiasta mitään. Se kysyi mun koulutusta varmaan viisi kertaa; missä mä olin ollut harjoittelussa, oliko meillä ollut lääkekursseja... Olihan meillä, mutta miten sitä menee niin lukkoon vieraassa maassa. Ja se tuntui tietävän niin paljon enemmän.. vähän niinkun lääkäri olis ollut itsekin.
Musta tuntui, että mä olin niin iso rasite kokoajan. Tyyppi, joka hengittää niskaan ja haluaa kokoajan asioita toistettavan uudestaan, koska ei ymmärtänyt kysymystä tai jotain tärkeää juttua. Sen täytyy olla rasittavaa.. Joten kun kello tuli puoli kolme, musta tuntui, että meitä oli kaksi niin iloista ihmistä siitä, että koitti mun kotiinlähtöni.
Kotona kerroin suu vaahdossa kaiken Jalmarille, joka totesi vähän huvittuneena, että miten me aina osataan. Me ollaan niin samasta puusta ja meille käy aina näin.. me vaan löydetään itsemme jostain sopasta. Ja niistä sopista on niin inhottavan vaikeaa päästä pois.
Mä selvitin sitten päätäni koko illan ja tein kaiken päälle enkat menemällä 20.30 nukkumaan! Mä olin niin uupunut ja seuraavana aamuna olisi herätys taas klo 4.10.
Ajattelin, että nyt olis kyllä pakko avata suu, koska tässä oli nyt joku iso virhe. Mä olin tullut tänne auttamaan vanhoja ihmisiä niiden päivittäisissä toimissa enkä opettelemaan tuhansia uusia juttuja, sanastoa tai lääkkeitä mitä mä en tiennyt. Mä en tullut pyörittämään pillereitä, joista mä en tajua mitään, koska ne on englanniksi, enkä panikoimaan tai olemaan niin suuressa vastuussa ymmärtämättä asioita, koska kaikki kerrotaan ja kirjoitetaan englanniksi. Mä olin tullut olemaan "mummujen" kanssa, juttelemaan, ottamaan rennosti ja hankkimaan helppoa rahaa. Mä olin matkalla, ansaitsemassa rahaa, en opettelemassa uuteen ammattiin.
Joten kun aamu koitti, mä kävelin taas töihin. Nyt mä tiesin minne mä menisin ja kun mä istuin alas niin selitin sitten ihan suoraan asian laidan. Susan tuijotti mua hiljaa ja sitten se vaan taisi ymmärtää! Kerroin sille, että en mä ollut tätä tullut tänne tekemään, että oliko tässä nyt käynyt joku väärinymmärrys, enhän mä voi tällä kielitaidolla tehdä noita lääkejuttuja, koska se on helkkarin vaarallista. Enkä mä halua palata täältä Suomeen jonkun oikeusjutun kanssa!
Sitten se varmaan tajusi itsekin koko jutun ja se jopa hymyili mulle. Ja sanoi, että jos mä vaan seuraisin sitä taas 2 tuntia ja katselisin mitä se tekee ja menisin sitten pomon tullen klo 9 vähän juttelemaan työnkuvasta. Se lohdutti mua sanomalla, ettei mun enkussa ollut vikaa ja tietäsinpä millasta porukkaa tänne on tullut töihin ja millä kielitaidolla. Aurinko alkoi vähän jo paistaa :)
Kello tuli yhdeksän ja menin pomon juttusille. Kerroin, että olin hämmentynyt eilisen päivän jälkeen, koska olen ollut 8,5 tuntia Susanin kanssa ja koko päivä me jaettiin ja laitettiin lääkkeitä ja että mä olin tullut tänne tekemään perushoitoa. Se luki mun resumessakin.
Se pomo sanoi, että sitähän sinun tulisi täällä tehdäkin. Ettei mulla ole oikeuksia jakaa tässä maassa lääkkeitä. WHAT!? Sihteeri oli ymmärtänyt kaiken väärin ja laittanut mut väärälle henkilölle harjottelijaksi. Siis elämän kevät tätä tiedonkulkua! Pomon ovelta sihteerin ovelle on matkaa noin metri! Miten se tieto voi muuttua tuommosella matkalla?
Sitten menin takaisin Susanin luo, jonka puhelin soi heti. Siellä oli sihteeri, joka kertoi, että mut laitetaan nyt Kellylle ja mä teen tästä lähtien perusjuttuja ja pysyn jossain metrin päässä lääkkeistä.
Sitten menin Kellyn hoiviin, joka hymyili ja heitti vitsiä. Mä tapasin vajaa kymmenen nuorta (mun ikästä) hoitajaa, jotka teki sitä mitä mä olin halunnut tehdä ja mä juttelin koko päivän niiden kanssa ja "mummujen" kanssa! Viisi minuuttia ohjaajan vaihdosta mä olin suihkuttamassa yhtä herttasta vanhaa "mummua" ja mä olin kuulkaa niin onnellinen, että elämä järjestyi! Miten pienestä se voikin olla kiinni. Mä nautin koko loppu päivästä ja ajattelin, että mulla on viimein töitä tässä maassa, vieraalla kielellä ja mä oon niin voittaja :D
Että semmosta tällä kertaa! Kaikkea sitä vastaan tuleekin, mutta onneksi asiat järjestyi paremmin päin ja nyt olen ollut kaksi viikkoa töissä ja töitä on aivan saman verran kun olisin vakituinen työntekijä, joten ei voi valittaa muuta kun hemmetin aikaisista aamuista! Iltapäivään kuuluukin aina parin-kolmen tunnin unet, jotta pysyy edes loppupäivän hereillä. No keräillään nyt rahaa ja tuhlataan sitä sitten taas reissunpäällä!
Seuraavaksi kuulettekin Jalmarin tarinointia päivän kulusta.
ps. Kuvat olen ottanut tuosta läheisestä puistosta ja juu, niitä on myös muokattu :)
*Kirsikka*
Tekstit
