Rantakunnossa.

Koska Cairnsin keskustassa ei ole kunnon uimarantaa, päätettiin lähteä rannalle heti Jalmarin lopetettua työt. Kaikki nähtävyydet oli jäänyt vähemmälle, koska Jalmari oli töissä aamusta iltaan suurinpiirtein ilman vapaapäiviä ja Kirsikka etsi päivät vanhainkoteja ja tuumasi, ettei viitsi yksin lähteä bussiseikkailemaan, kun Jalmarikin varmaan haluaisi jotain nähdä. Eräänä kirkkaana päivänä autojen siivoukseen tuli siis stoppi ja jotain teille ehkä kertoo työpaikan laadusta myös se, että Jalmarin pomo oli myös ottanut lopputilin kaksi päivää aikaisemmin. Jalmari olikin käynyt pieniä keskusteluja siitä, kannattaako itseään työllä tappaa, kun nuori pomo teki 12 tunnin työpäiviä. Ilmeisesti keskustelut olivat poikineet suurempia ajatuksia ja pomo päätti vihdoin kahden vuoden jälkeen jättää hommat sikseen ja nauttia koti-illoista.

Cairnsissa on useempia mahtavan kokoisia hiekkarantoja (tai sitten yksi tosi iso, jolle on vaan annettu monta nimeä..) ja startattiinpa sitten Palm Covea kohti, koska oltiin kuultu se parhaimmaksi rannaksi. Bussimatkat kesti yhteensä sen 1,5 tuntia siitä syystä, että taas kerran kuski tykkäsi kiertää kaikki ojanpohjat ja takapihat, vaikkei ketään sieltä kyytiin tullut eikä poiskaan jäänyt. Kaikki matkustajat olivat menossa rannalle, mitä nyt varusteista pystyi päättelemään. Saavuttiin perille kuitenkin päiväsaikaan, joten aikaa oli muutamia tunteja ennen auringon laskua. Päivät on täällä ihan superlyhyet juuri sen takia, että aurinko painuu taivaanrannan taa jo ennen kuin ehtii kissa sanoa.

Päivän ohjelmaan kuului makoilua rantapyyhkeillä, valokuvaamista, naistenlehtien lukua, Magnumin syömistä, valokuvausta, sinivihreässä meressä uimista ja muuta hassuttelua. Niin ja tietenkin valokuvaamista.Välillä sitä miettii, että jättäisi kameran kotiin, kun ei jaksa aina raahata perässään koko omaisuutta, mutta kummasti päivän aikana kertyy parisataa kuvaa, jos tiedossa on pieni taikka iso retki. Illalla sitten karsitaan suurella kädellä ja julkaisuun menee tietysti vain murto-osa. Palm Cove päivä oli erittäin kaunis ja rentouttava. Myös näkymää ihailevat paikalliset sanoivat meille, että tänään on hieno päivä sillä merikin näyttää erityisen kauniin väriseltä.

Myöhemmin seuraavalla viikolla käytiin vielä kokeilemassa toinenkin ranta, Trinity Beach, josta ei kirjoitettu mainoslehdissä ihan niin ylistävästi, kun edellisestä kohteestamme. Paikan päälle päästiin vähän nopeammin, koska ranta sijaitsee lähempänä keskustaa. Löydettiin rantavedestä frisbee ihan ilmaiseksi ja päätettiin vähän lainata sitä, joten iltapäivä kului urheillen ja rentoutuen. Mitäs sitä rannalla olosta muutakaan voi olettaa?

Trinityllä olikin sitten ihan kunnon aallot seurana ja tuli maisteltua suolavettä ihan röörit tukkoon asti. Kummasti aalto pääsee yllättämään, kun koittaa rauhassa vihellellen uida sammakkoa ja vaipuu haaveisiinsa.Paikallinen Vilmakin nähtiin ja saatiin taas aihetta koti-ikävälle, mutta valitettavasti todetaan heti tähän perään, että liian monta rantaa on vielä näkemättä ja vastahan tässä on vauhtiin päästy ;)

Hiekkaa varpaiden välissä,

*Kirsikka ja Jalmari*

Voiko vesiputouksiin kyllästyä koskaan?

Elossa ollaan vielä, toivottavasti olette jaksaneet odotella uutta kirjoitusta! Aurinko saa kuulkaa laiskaksi ja tietysti myös pois sisältä koneen äärestä, mutta nyt uusia kuulumisia on taas riittämiin.

Jalmarin painaessa vielä hommia matkailuautojen parissa, piti Kirsikan keksiä työnhaun lomassa muutakin tekemistä. Eräänä päivänä mentiin taas Phoeben kanssa Rusty's marketeille hakemaan vihannesta pöytään ja napattiin matkalta hänen saksalainen ystävänsä. Kyseinen Rina sitten siinä juttelun lomassa ehdotti, että jospa liittyisin illalla seuraan, kun heillä oli poikaystävänsä kanssa tarkoitus vähän kokkailla ja nauttia drinkkejä. Phoeben ja Matthiaksen kärryllä ajelimme eväät takakontissa kohti asuntoa. Olin hätäpäissäni ostanut Ausseille rakkaita Tim Tameja minttutäytteellä ja ryövännyt puolet sitruuna-juustokakusta mukaan, jonka edellisenä iltana Jalmarin kanssa pyöräytimme. Phoebe oli tietysti kokannut ohimennen koko porukalle Currya ja riisiä ja ihan nopeasti toisella kädellä vielä kääretortunkin.



Paikka olikin sitten astetta hienompi. Rinalla (saksa) ja Cyrilillä (ranska) oli käynyt melkoinen mäihä nettiä selaillessa sillä he olivat nimittäin löytäneet yksinäisen lääkärisedän ilmoituksen, jossa hän toivoi seuraa vaimon ollessa matkalla muutaman kuukauden. Vuokraksi oli määritelty 30d viikossa, joka on toisin sanoen ei mitään ja hän tietysti halusi varmistaa sillä, että joku tarttuu tilaisuuteen.
Asuinalue olikin sitten varsinainen luksuskylä. Ensin suurien porttien luona soitettiin ovipuhelimella Rinalle, että täällä oltais ja voisitko avata oven. Porttien luota lähti suuret muurit kumpaankin suuntaan ja toiselta puolelta paljastui kuin pieni kaupunki. Oli kuulkaa tenniskenttää ja vesiputousta näin alkajaisiksi ja sellainen uima-allas alue, että viiden tähden hotellistakaan ei löydy varmaan vastaavaa. Toisen kerran soitettiin sitten talon ovipuhelimella ja upean rappukäytävän perältä löytyikin lääkärin asunto. Itse asuntoa en sen kummemmin kurkkinut, kun viihdyttiin vaan terassilla ja olohuoneeessa, mutta se ei ollut sentään ihan sitä tasoa, mitä on tullut Helsingissä töissä nähtyä niillä rikkaimmilla mummoilla.

Iltaan kuului paljon syömistä ja jonkin verran juomista ja lääkäri tietysti liittyi seuraamme syömään ja naureskeli, että tällaisia herkkuja sitä saa kun laittaa niin halvan vuokran, että asujille tulee melkein huono omatunto! Ei meinaan tainnut olla ensimmäinen kerta, kun lääkäri pääsi valmiiseen illallispöytään kyseisen pariskunnan johdosta. Lääkärisetä (jonka nimeä en tietenkään muista) oli muuten Englannista kotoisin, eläkkeellä oleva vanhahko, hauska mies, joka on lähtenyt toiselle puolella maailmaa vaimonsa kanssa ja pyörittää täällä ilmeisesti yksityisesti lääkäripalvelujaan.
Esittelin siinä ottamiani lepakkokuvia ja lääkäri halusi sitten välttämättä antaa mulle niitä lisää, joten lentävä lepakkokuva oli hänen ottama! Taidettiin laittaa se aikaisempaan kirjoitukseen.

Illan päätteeksi mahat pyöreinä sovittiin, että tehdään seuraavana päivänä joku retki, kun kukaan ei ollut ehtinyt vielä sen kummemmin nähdä Cairnsin lähistöä. Koska alakerran ystävämme Phoebe ja Matthias omistavat auton (kuten melkein kaikki paitsi me), lähdettiinkin aamusella ajelemaan kohti Crystal Cascadesia. Kyseessä on pieniä vesiputouksia keskellä sademetsää ja erikokoisia vesialtaita niiden alla, joissa voi uida. Turvallista tietty siksi, että vesiputouksissa tapaa harvemmin krokotiileja tai haita. Tässä tietoa englantia osaaville: Crystal Cascades.

Jyrkimmästä kohdasta alas tietysti.

Australiassa on tullut tutuksi kymmenet erilaiset varoitustaulut, eikä tälläkään kertaa vältytty niiltä. Tosin ei mitään hajua, että missä näitä puita kasvaa, kun kaikki näytti samanlaiselta.
Oli mahtavaa päästä taas kunnon sademetsään, koska mun mielestä niissä vallitsee ihan erityinen tunnelma. Koskaan ei tiedä missä lymyää käärme tai hämähäkki ja vihreetä on niin kauaksi kun silmä jaksaa katsoa. Käveltiin ensin niin pitkälle kun tietä riitti ja koko matkan oli vettä näkyvissä. Suunnistettiinkin ihan ekana sinne syypäälle, eli suurimmalle putoukselle ja tietysti heti piti päästä uimaan. Miehet ja Rina laittoi tuulemaan ja hyppäsivät kalliolta alas meidän katsellessa Phoeben kanssa menoa. Vesi oli muuten niin kylmää, ettei ihan heti tehnyt mieli mennä, mutta pakkohan se oli kun niin pitkälle oli päästy. Phoebe kyllä tosin jänisti ja jätti väliin!!

Sademetsässä ei kyllä ollut kuuluvuutta puhelimessa..

Evästauolla ilmaantui suuri rasia täynnä maukasta pastaa, jonka Phoebe (kukas muu) oli aamulla valmistanut, siitä sitten syötiin kaikki omalla lusikalla ja saatiin vatsat täyteen. Ruokatauon päälle lähdettiin kahlaamaan putousta alaspäin. Kyseessä ei siis ollut ihan Niagaran putousten tyyppinen vesisuihku, joten no panic. Mutta sellasta stunttirataa oli meidän retki, että sai kivasti pulssin kattoon, kun olis toisaalta ollut kiva pitää kamera kuivana eikä molskahtaa liukkailta kiviltä alas. Toisaalta taas ei tehnyt mieli katkaista koipeaan tai muuten loukkaantua, mutta tietysti piti kiivetä vielä tonne ja vielä tonne. Muutama satametriä siinä edettiin hyppimällä kiveltä kivelle ja löydettiin vielä toinenkin syvempi uima-allas. Olihan se Phoebekin saatava sinne ja lämpöasteetkin oli jo sopivammat kauempana pääputousta.

Joku ei ole ilmeisesti pelännyt hypätessään noin 7 metrin korkeudesta.

Ei tullut vastaan sen kummemmin boaa kun kahdeksanjalkasiakaan, mutta ihana oli paikka ja mukava päästä pois kaupungin vilskeestä!

*Kirsikka ja Jalmari*

Markettiviikonloppu.

Cairnsin keskustassa pääsee joka viikonloppu ostamaan hedelmä- ja vihannesvarastonsa täyteen värejä. Ensimmäisen kerran innostuin ajatuksesta, kun oltiin just muutettu uuteen kotiimme ja taiwanilainen kämppis, Phoebe kertoi, että oli käynyt tuhlaamassa marketeilla hurjat 5 dollaria ja tullut kassit kukkurallaan vihanneksia takaisin. Hänpä siis kysäisi, että haluaisinko liittyä seuraavalla viikolla seuraan ja tottakai tahdoin.


Marketit pyörivät perjantaista sunnuntaille, sunnuntain ollessa kuitenkin halvin päivä sillä myyjien on päästävä eroon viimeisistäkin tuotteista. Hyvällä tuurilla voit saada aivan viime minuuteilla syötävää jopa ilmaiseksi, ei tietenkään parasta laatua.
Matka taittuikin ripakasti Phoeben ja Matthiaksen autolla, mikäs siinä automaattivaihteilla painellessa. Ei ihan yhtä nopeesti suju noi bussimatkat. Perillä olikin kunnon kuhina meneillään, kun kaikki vertailivat hintoja ja pyörittelivät paprikoita. Olin menossa suurinpiirtein ensimmäiseen kojuun jo ostamaan kaalia kun Phoebe nappasi hihasta ja sanoi, että "ei kun ensin kierretään kaikki läpi ja katotaan halvimmat hinnat!". Selvä, sanoin johtajalle.
Pyörittiin sitten pitkän aikaa kojuilla, joita oli kymmeniä ja kas vaan, mitä pidemmälle päästiin, sitä halvemmat oli myös hinnat. Myös laadussa oli suuria eroja.. kyllähän niitä homeisia mansikoita olis halvalla saanut, mutta eri asia kuka tykkää sivumausta.


Phoebe on kotosalla taitava kokki ja viettää keittiössä aikaa reippaalla kädellä. Kertoi, että joskus tulee kokattua jopa kolme kertaa päivässä ja siitäkös poikaystävä tykkää! Olin siis ruuanlaittoa useamman kerran seurannut ja istunut jopa vieressä tarkkailemassa kuinka asiat hoidetaan maukkaalla tavalla. Phoeben kanssa sitten ostettiinkin juuri tietyn ruokalajin mukaan vihanneksia ja otettiin osa jopa puoliksi, kuten suuret kaalit, joten hintaa niille ei tainnut jäädä kun 0.10e per nuppi. Kojulle vaan tarkastelemaan ja pyörittelemään ja sitten sujautat vihannekset pussiin, ojennat ne myyjälle, joka huutaa hinnan punnittuaan pussin. Ostin ruokatarvikkeiden lisäksi reippaasti tuttuja hedelmiä, koska olis ollut typerää mennä parin päivän päästä supermarkettiin maksamaan nelinkertainen hinta. Tätä ollaan niin odotettu, että voi syödä tuoreita ananaksia, mangoja ja muita herkkuja eikä tarvi maksaa Suomen kalliita hintoja.

Marketeilla myydään myös paljon muuta, kuten koruja ja koriste-esineitä.

Vaikka kuinka yritin ostella joka kojusta jotain niin, että kädet ei enää jaksanut kantaa enempää kasseja, sain vain noin 6 dollaria kulumaan koko reissulle. Sehän on euroissa noin 3,5e.
Myöhemmin tein Phoeben reseptillä perin aasialaistyyppistä ruokaa ja oli muuten Jalmarikin sitä mieltä, että voisin liittyä enemmänkin keittiö-Phoeben seuraan. Mutta ollaan mekin omilla resepteillämme pädetty, ihmettelivät suureen ääneen, että ollaanko me tosissaan tehty kokonainen peltipizza ihan itse! Saatiin ilahduttaa Phoebea sitten pizzapohjaohjeella, koska hän ei semmoista osannut, mutta ei ollut sen puoleen kuullut paljon hiivastakaan.



Saas nähdä jaksaisko tänään vielä poiketa marketeille täydentämään varastoja :)

Suklaakakun tuoksuisin terveisin,
*Kirsikka ja Jalmari*

Bussilla vai jalan...

Pakkohan tämä on jakaa sinne Suomen kamarallekin. Oli meinaan niin unohtumaton bussimatka työpaikalta keskustaan, että harvoin saa Suomessakaan kokea. Olen siis pääosin kulkenut viimeiset kolme viikkoa töissä kämppäkaverimme Jackin kyydissä aamuisin ja bussilla tullen iltaisin. Ja kuten jo aiemmin kerroin, bussit kulkevat säännöllisen epäsäännölliseen tahtiin. Ikäänkuin kuskit saisivat itse päättää milloin ajavat mistäkin, päivän fiiliksen mukaan. Ja seuraavaksi lyhyt pätkä tämän maanantai-iltaisen kuskin fiiliksestä reitillä numero 1X.

Pääsin töistä n. 19.05 ja tietenkään lompakossa ei ollut riittävästi rahaa vaivaiseen bussikyytiin, eikä viitsinyt kokeilla kuskin huumoria iskemällä ropoja tiskiin kysyen: ”Mihis tällä pääsis?” Siitä sitten pari sataa metriä kohti keskustaa käveleskelin iltahämärissä aboriginaalipoikien juostessa katuja pitkin paljain jaloin dingojen näykkiessä kantapäistä viipaleita... eiku se oliki eri tarina. Niin siis kohti keskustaa ja lähimpään IGA-supermarketiin josta tiettävästi saan ostosten yhteydessä nostaa rahaa pankkikortiltani. Ostinpa siis vähän suunmakiaista ja pyysin kassarouvaa nasauttamaan parikymppiä käteistä.

Kaupasta kun ulos kävelin, huomasin bussin olevan jo edellisissä liikennevaloissa tulossa, onneksi pysähdyksissä. Hätäinen vilkaisu tien toiselle puolelle ja pahimmoilleen olin kahden pysäkin välillä, joten ajattelin tehdä kuten täällä on tapana ja jopa opastettukin netissä ja kaikissa Tervetuloa Cairnsiin -oppaissa: ”Jos olet pysäkeiden välissä, voit heiluttaa kuskia pysähtymään turvalliseen paikkaan jossa on hyin tilaa ottaa sinut kyytiin. Jos kuski ei koe paikkaa hyväksi hän kuitenkin saattaa ajaa ohi.”

Eipä siinä mitään, pikainen pyrähdys tien yli ja toiselle puolelle heiluttelemaan kuskille paikkaan jossa oli tilaa ainakin parisataa metriä tyhjiä parkkipaikkoja, toisin sanoen turvallinen paikka, ainakin minun mielestäni ja helppo pysähtyä. No, bussi pysähtyy kohdalleni ja avaa ovet. Ennen kuin ehdin tervehtiä ja kiittää kuskia ystävällisyydestä, hän suorastaan sylkee naamalleni karjuessaan, ettenkö tajua käyttää pysäkkiä. Siinä sitten pahoittelen asiaa ja kerron että tuli niin kiire, kun tulin kadun toiselta puolelta kaupasta, etten olisi ehtiny kummallekaan pysäkille. Näsäviisas kuskihan tietenkin karjuu vain, että sitten tämä ei ehkä ole sinun bussisi, mutta mihin helvettiin olet matkalla. Kerroin hänelle asuinlähiöni, ja hän vain jatkoi ripittämistäni. Kerroin lähiöni uudelleen ja hän jatkaa sadattelemista ja sanoo menevänsä keskustaan. Vastaan edelleen ystävälliseen sävyyn, että ei se mitään vaihdan bussia siellä. Kaiken lisäksi tietenkin matkalippukone on jumittunut ja mies kiroaa sitä ja minua edelleen, ihan kuin olisi minun vikani että kone sylttää lipun. Hän edelleen yhtä asiakasystävälliseen sävyyn paiskaa lipun minua kohti, ja minä kissamaisine reflekseineni nappaan kuitin ilmasta, kiitän hymyillen ja kävelen istumaan, mikä kismittää kuskia vielä lisää. Muiden matkustajien mutistessa kuskin käytöksestä istuudun paikalleni, yksi nainen kuskin takana olevalta penkiltä jopa ottaa kantaa kuskin käytökseen repimällä lehdestä työpaikkailmoituksen ojentaen sen kuskille, että ehkä olisi aika vaihtaa alaa. Työpaikkalappu saa nopean lentopyrähdyksen ovesta ulos kuskin toimesta. Samaan aikaan kun kuski saa lippukoneen toimimaan, minä huomaan hänen antaneen minulle väärän matkalipun ja palaan hänen luokseen. Saan toisen lipun jälleen ilmasta napattuna, ja palaan paikalleni.

Kuski jatkaa valitteluaan itsekseen ja ajaa keskustan ”asemalle”, missä minä tietenkin huomaan hänen antaneen minulle vieläkin väärän lipun, vain keskustaan asti. Siitä sitten menen hänelle huomauttamaan jälleen ystävälliseen sävyyn tyyliin: ”Hyvä herra, taisitte erehdyksissä antaa minulle vieläkin väärän lipun, sillä en pääse tällä asuinalueelleni!” Vastaus oli lyhennettynä ja karrikoiden: ”Vittuako olit väärässä paikassa, et osaa käyttää pysäkkejä, etkä osaa englantia niin että tajuaisin minne olet menossa!” Johon minä hämmästyneenä yritän pysyä rauhallisena ja pyydän uutta lippua. ”Minä mitään lippuja sulle enää vaihtele, lähde kävelemään siitä, olemme päätepysäkillä!” kuului tämän asiakaspalvelijan vastaus. Yritän hillitä itseäni ja sanon hänelle, että mikäli hän ei suostu yhteistyöhön minun on tehtävä valitus hänestä bussiyhtiölle, sillä ei käy päinsä tuollainen palvelu vaikka kuinka olisin ulkomaalainen. Vastaus kuuluu edelleen, että mitään ei ole tehtävissä, mene nyt siitä, sillä auto täytyy palauttaa varikolle! Kysyin hänen nimensä, linjan numeron ja auton rekisterin, kirjasin kellonajan jne ja sanoin olevani tosissani valituksen suhteen, johon hän vain nauraa ivallisesti: ”Valita vaikka kaikkiin virastoihin täällä, minä en ole tehnyt mitään väärää. Oma on ongelmasi, jos et tajua ostaa oikeaa lippua tai vaihtaa sitä ajoissa!” Tästähän minä kiivastuin ja sanoin ymmärtäväni täydellisesti hänen typerää aksenttiaan, ja ihmettelen mikä voi olla niin vialla hänen pienissä aivoissaan, että ihmisestä tulee tuollainen idiootti persereikä! Lähdin kävelemään bussista, äijän karjuessa perääni, että mitä törkeyksiä oikein hänelle sanoin. Tuleppas nulikka takaisin, oli viimeinen mitä kuulin ja samaan aikaan pari tauolla olevaa bussikuskia tulee paikalle. Olin noin 20 metrin päässä bussista ja tilanne alkoi minun kannaltani vaikuttamaan siinä mielessä uhkaavalle, että otin jalat alleni ja siirryin pikakävelijämäiseen tyyliin parin korttelin päähän taakseni vilkuillen. Seuraavaan kolmeen varttiin en uskaltanut ottaa bussia, koska ei tiedä miten sana leviää kuskien työporukassa. Joten lähdin kävelemään kotia kohti.

Vihdoin kun tajusin olevani noin puolessa matkassa kotiin, menin pysäkille ja tajusin että seuraava bussi menee aikataulun mukaan noin puolen tunnin kuluttua. Suunnilleen sama aika menisi kävellä kotiin, joten ei muutako vauhtia töppöseen. Kotona eivät meinanneet kämppäkaverit oikein uskoa juttuani joten toivottelin heille hupaisia hetkiä busseissa. Joka tapauksessa taisi olla toistaiseksi viimeinen bussimatkani tässä kaupungissa.

Jatkossa jalan tai pyörällä, entäs te?

Pohdiskelee Jalmari

Arkipäivää tropiikissa

Noni, pari viikkoa vierähtäny täällä itärannikon tropiikissa, Cairnsissa. Darwinin jälkeen ilmasto muuttui vaihtelevammaksi, lämpötilan vaihdellessa 20 ja 30 välillä... JAAPA JAAPA JAAPA, kuka jaksaa säästä puhua!

Viikothan on siis mennyt Jalmarilla työn touhussa, Kirsikalla hänelle luontaisessa roolissa: tutustuessa alueen ostareiden vaate- ja kenkäkauppavalikoimaan. Jalmarin arki on harmaatakin valottomampi, sillä aamulla auringon noustua on jo oltava töissä ja kun sieltä pääsee, on pimeys laskeutunut Cairnsin ylle. Ei siinä paljon tropiikista ehdi nauttimaan muuten kuin pyörän selässä kotimatkalla Batmanin kavereiden kirkumista kuunnellen.

Työpäivät siis kuluvat lentokentän läheisyydessä sijaitsevan autovuokrausyrityksen takatiloissa, siivoillen ja pesten matkailuautoja, elikkä siis jokaisen työtä etsivän ihmisen unelma – siivota toisten ihmisten jälkiä. No tärkeintähän siis on että töitä löytyi ja matkakassa saa täytettä kerran parissa viikossa, vähän! Ihaninta ja Jalmarin miehistä itsetuntoa erityisesti nostattava piirre on se, että paikan ”pomona” toimii 19-vuotias tytön hupakko, jolla ainakin Jalmarin mielestä olisi hieman opettelemista henkilöstöjohtamisessa ja ehkäpä myös työvuorosuunnittelussa, mutta ei siitä sen enempää. Eihän tässä sentään olla uraa luomassa autonsiivousalalle, joten aikansa kutakin.

Koti sentään on tuntunut yllättävänkin kotoisalta ja varsinkin isäntäpariskunnan ollessa muutaman viikon mittaisella lomallaan, talossa on riittävästi tilaa oleskella ja ottaa hetkensä sohvalla, suihkussa tai suunnattomalla parvekkeella, vaikkapa riippukeinutellen. Selkeästi parastahan on ollut levittää tavaransa vaatekaappiin ja hyllyille, sekä tottakai pitkin lattiaa, muutenhan ei tulisi kodin tuntua ollenkaan. Mukavata on myös nukkua oikeassa sängyssä, eikä missään kerrosängyssä, siitä sai tarpeeksi kyllä hostelleissa. Nukkumattikin on heittänyt selkeästi vahvempaa unihiekkaa silmiin, sillä aamuisin on jopa tuntunut levänneeltä, toisin kuin siis hostelleissa.

Meitä siis asustelee tällä hetkellä 3 paria talossa. 1x suomalaispari, 1x ranskispari ja 1x saksa-taiwan-pari. Ranskikset on kivoja ja ystävällisiä toisin kuin oli ainakin Jalmarin mielikuva ko. maan kansalaisista. Vanessa, ruskeatukkainen ja -silmäinen ensisilmäyksellä jopa espanjattaren näköinen, on oikea kodinhengetär, välillä hieman ärsyttävissäkin määrin. Hyvähän on että kodissa tuoksuu lähes päivittäin leivottu kakku, mutta siivousintoa voisi hieman rajoittaa. Ymmärrän kyllä hyvän tarkoituksen, mutta rajansa kaikella, varsinkin erinäisten puhdistusaineiden käytöllä, jotka kyllä komeasti neutraloivat kakun hajun ja tuovat tilalle ihanan kemiallisen tunnelman ja päänsäryn. Jack puolestaan on enemmän ”mies-tuo-rahat-taloon” tyyppinen mies, toki imuriin hänkin tarttuu mutta on selkeästi enemmässä määrin se työhön ja lihaksiinsa keskittynyt puolessa välissä kolmattakymmentä oleva komistus. Ihan ykköspiirre tässä parissa on aina niin sykähdyttävä ranskalaisaksentti.

Saksa-taiwan duo asustaa alakertaa; miehen olen (Jalmari) nähnyt nyt jo ainakin 4 kertaa, eli hieman ehkä omissa oloissaan viihtyvä saksalainen, aavistuksen kuitenkin puolalaisen mäkikotkan Adam Malyzin näköinen upeissa viiksissään. Matt ei paljon puhele, tai ainakaan aloita aihetta, vastailee kyllä kysyttäessä. Taiwanilaisneitonen, Phoebe, sentään ällistyttää välillä uskomattoman innokkaalla kokkaushimollaan, sekä tietenkin resepteillään. Onpa muutama resepti jo siirtynyt talon suomalaisyhdistyksenkin keittokirjastoon. Kirsikka otti piiiiitkän oppitunnin Phoeben kuunteluoppilaana eräänä päivänä tämän tehdessä jotain kiinalaistyyppistä ruokalajia. Eikä siinä vielä kaikki, Phoebe otti Kirsikan mukaan myös kauppahalliin ja opetti kasvisten ja hedelmien ostamisen jaloa taitoa.

Ostoksista ja arjesta puheen ollen tässä teille erikoinen piirre täältä Aussilasta. Ostaessamme ruokaostoksia paikallisesta Prismasta tai Cittarista, ihan kärkijuttu on se ettei hedelmiä tai vihanneksia tarvitse punnita, sillä kassahenkilö tekee sen kassalla. Ostoksia kyllä saa helposti kärryn täyteen kuten Suomessakin ja siitähän riemu repeää kassalla. Siis tarkoitan molemmille, sekä asiakkaalle, että ihan satavarmasti myös kassahenkilölle – kuulkaas tätä: kassahenkilö pakkaa ihan kaikki tuotteet hämähäkinseitin vahvuisiin muovikasseihin! Voitte kuvitella, miten hienoa on odotella kassapöydän päädyssä, kun intoa pursuava intialaisvahvistus lataa maitopurkkeja, banaaneja, shampoota ja paahtoleipää samaan seittiin. Eihän siinä mitään, itsehän siinä pääsee helpolla, mutta välillä tekee mieli karjaista: ”Anna nyt p*#%&@e tänne ne ostokset niin tulee joskus valmistakin ja on edes jotain ideaa niissa kasseissa!” Meinaan sehän on ihan järkevää täräyttää paahtoleipä kassiin ja siihen päälle pari maitopurkkia, saapahan kotona sitten erittäin kuivaa pannukakkua tunkea leivänpaahtimeen. Hieno piirre on myös ympäristöystävällisyys – tyypit lataa ehkä 5 tuotetta per kassi, joten kaupasta lähtiessä tuntuu ostaneensa kaupan tyhjäksi kun molemmissa käsissä on enemmän kasseja kuin sormia!

Arkeen liittyvä jutska on tietenkin julkiset kulkuneuvot, pitäähän sitä jollain mennä ihmisten ilmoillekin, varsinkin kun emme asu kaupungin ytimessä. Bussit kulkevat meiltä päin cityyn noin kerran tunteroisessa. Aivan paras juttu on niiden täsmällisyys: jos vaikka bussin tulisi mennä tietyltä pysäkiltä vaikka 12.30, et voi koskaan olla oikeaan aikaan pysäkillä. Bussi saattaa suhauttaa pysäkin ohi 12.19 tai 12.49 – tai sitten ei ollenkaan! Ja jotenkin suomalaisena on tottunut siihen että bussit kulkevat asuinalueiden ja kaupungin pääteitä pitkin, kai. Täällä ne tekevät kyllä mitä ihmeellisempiä koukeroita ja kyydissä istuessa ihmettelet miksi tämä täällä huristelee kun ketään ei tule kyytiin, eikä jää pois? Aivan tykkejä ovat kuitenkin laaja-alainen kuskiyhdyskunta, jotka ovat selvästi kutsumusammatissaan, tai niin kai ne on ympäri maailman. Ei siitä sen enempää, muuta kuin, että jokainen on niin erilainen. Koskaan et tiedä onko puikoissa ammattilaisrallisopimusta vaille jäänyt angstinen valkoinen aussilahjakkuus vai vähän vanhempi ”vittuako-kyselet” tyyppi, jolta neuvoa kysyessä vastaus on lähes aina selkeä: No!

Joten nauttikaa niistä ihanista neliöistä mitä asunnoissanne isännöitte, yksin. Nauttikaa myös kaupassa käydessänne, kassahenkilön ripeydestä hihnalla. Ilkeimmät voi tietenkin yrittää mikäli kassa haluaisi pakata viikko-ostoksenne kasseihin valmiiksi ;) Ja eritoten nauttikaa bussilinjojen aikatauluista, jotka ainakin Tsadissa on suhteellisen luotettavat..?

Nauttikaa siis arjesta,

Jalmari & Kirsikka

suomalaiset varpaat alapuolellanne

Home sweet home.

Ei se hostellielämä oikein ole meitä varten, vaikka löydettiinkin varmasti maailman ihanin respasetä. Kaikesta siitä hostellihauskasta huolimatta alettiin kaipailla heti uuden kaupungin ensimmäisessä hostellissa jo omaan, vakinaisempaan asumismuotoon. Sitä ennen sattui kyllä kaikenlaista mukavaa.

Palautimme nimittäin sitä road tripin Mersua autofiman konttoriin eräänä päivänä, jota ennen tietysti oli vietetty pari tuntia sitä siivotessa. Ei siinä, ettäkö se meidän jäljiltä olis sotkeentunut, ajateltiin vaan, että se tuhannen dollarin panttikin olisi mukava saada takaisin, ei sitten riskeerattu mitään. Tosin autoa ei ilmeisesti oltu siivottu ennen meidän käyttöä, koska siellä olis lapset voinu tehdä hiekkakakkuja ja sitä rataa. Myös ohjaamon ja takakontin väliset verhot oli hienosti feikattu kohdilleen, ei tarvinut kun vähän hipasta niin ne rötkötti pitkällään. Jalmari sitten osti sieltä luksusleirintäalueelta vähän pikaliimaa ja saatiin verhot paikalleen siksi puoleksi tunniksi kun auton lopputarkastusta tehtiin. Mutta jos joku tulee jotain kysymään niin ei myönnetä mitään, onhan tää meidän huumori ollut tähän asti palautteenkin puolesta ihan yliampuvaa :D

Konttorilla oli kauhean mukavaa väkeä ja ylistivät meidän siivousjälkeä ihan kovaan ääneen. Saatiin huokasta helpotuksesta, kun tuhat dollaria pamahti takaisin tilille ja setä alkoi jutella ja kysellä meidän suunnitelmista täällä kaukana kotoa. Jalmari sitten heitti puolivahingossa, että töitä tässä etsiskellään, koska itseäänhän on hyvä mainostaa joka paikassa. Setä siihen tuumasi, että laitapa tuohon teidän nimet ja puhelinnumerot niin ei sitä vaikka tiedä, jos pomo soittelee.

Iltaruoka oli kaasuhellalla, kun puhelin soi ja Jalmarille ilmoitettiin, että ei tässä mitään paineita, mutta tule heti kun kerkeet. Ei auttanut muuta kun ottaa työhaastattelutavarat esiin ja lähteä vatsa kylläisenä etsimään bussia. Minä tosin ihmettelin onko se yleinen tapa, että työhaastattelut kestää tässä maassa sen neljä-viisi tuntia, kunnes hostellille raahautui mies märissä superstarseissa, joka kertoi, että oli sitten laitettu heti hommiin. Se loma oli sitten siinä ja tästä lähtien viikko etenikin noin kymmentuntisilla työpäivillä. Ilmeisesti siivousjälkeämme oli arvostettu niinkin paljon, että Jalmari sai erittäin samansuuntaisen pestin mukavassa työporukassa. Ei pitäis olla auton käyttäjillä valittamista :)

Minä tietysti kulutin päiväni haaveillen ja auringosta nauttien, kuten tavallista. Löysinpä valitettavasti myös upean ostoskeskuksen liikkeineen (160 kpl) ja upeaa palvelua kaiken päälle, joten erityisen mieleistä puuhaa löytyi siis meille kaikille!
Hostellielämä painoi kuitenkin kokoajan mieltä ja päätettiinkin katsella vähän asuntotarjontaa. Tarkoituksena oli löytää talo, jossa asuisi jo jokunen muukin niin pääsisi enkkua puhumaan ja asiat olis muutenkin helpommin. Mitään varsinaisia kriteerejä ei asetettu, mutta 4 seinää ja katto oli toiveissa.
Eräältä sivustolta löytyikin mahtava ilmoitus ja hinnan jälkeen se ei voinut kyllä tuntua todelliselta. Laitettiin kuitenkin postia menemään ja seuraavana aamuna iloinen vastaus olikin saapunut laatikkoon. Jalmari ei kuitenkaan päässyt pitkän työrupeaman takia asuntoa katsomaan, joten päätin lähteä omin päin. Tämä asunto oli nimittäin saatava ja kaikkihan tietää, että nopeat elävät tässä matkustajia täynnä pursuavassa itärannikon kaupungissa.
Juuri tällä kertaa bussi oli tietenkin semmoiset 40 minuuttia myöhässä, joten pimeä ehti laskeutua Cairnsin ylle jo ennen kun olin päässyt asemalta metriäkään asunnon suuntaan. Kaiken päälle bussi jätti jonnekin pimeälle kadulle eikä bussipysäkistä ollut tietoakaan. Täällä ei nääs ole niin justiinsa, voi vaikka sanoa, että jäisin siinä omenapuun kohdalla.
Kävelymatka tuntui kestävän ikuisuuden ja pimeässä ei vilkkunut kuin muutama autonvalo, jalkakäytäviähän täällä ei myöskään tunneta.. joten harmi kun jäi se heijastin siihen talvitakkiin. Koitin etsiä oikeaa katua minimalistisen kartan avulla ja suuntasinkin ainoan katulampun alle, joka sadan metrin matkalla näkyi, mutta eikös mitä, siitä sammui valo. Yritin myös soittaa asunnon isännälle, mutta puhelin ilmoitti, että raha on loppu. Ihan varmoja ei olla pääsikö siinä vaiheessa muutama voimasana, mutta jostain vaan puhtia riitti ja oikea katukin löytyi vihdon viimen kun oikein siristi silmiään kymmenen sentin päässä postiluukuista.. " hallelujaa tää on numero 13!!"

Kiipesin talon toiseen kerrokseen pimeässä seisoneen miehen opastuksella, joka myöhemmin paljastui alakerran kämppäkaveriksi. Talon isäntä ja emäntä olivatkin erittäin ystävällistä porukkaa ja noin 10 minuutin pikaesittelyiden jälkeen minut heitettiin takaisin kaupunkiin möreä-äänisellä karvapenkkiautolla. Luvattiin soitella heti illalla päätöksestä ja pakkohan se oli sitten ottaa! Muutosta onnellisina pakatiin kamat ja heti seuraavana aamuna oli pakettiauto hakemassa meitä kimpsuinemme. Työpaikka ja asunto kolmen päivän sisään. Ei olis voinut parempi tuuri käydä!

Tosin noin neljän päivän kuluttua alkoi shoppailut siinä määrin hirvittää (erityisesti Jalmaria), että päätinpä hankkiutua työläisten pariin. Minnekä muuallekaan kun samaan firmaan matkakumppanin kanssa! Työhakemuksia on lähetelty muuallekin, mutta päivä kerrallaan ja ainakin on rahahanat aukastu!

Seuraavassa vähän kuvia kodistamme, jossa asumme siis yläkerrassa ranskalaispariskunnan kanssa. Alakerrassa asuu toinen pariskunta ja isäntäperhe lähti juuri 5 viikon rantalomalle, joten mikäs tässä ollessa.

Kapea kuja talolle.

Olohuone, jossa vietetään eniten aikaa.

Keittiö.

Portaat alakertaan ja pyykille.

Fisuja.

Pääovi.

Iso terassi istuskeluun.

Näkymää terassilta.

Uima-allas.

Kaverit, jotka uskollisesti saapuu kerjäämään vähän ruokaa terasille.

Söpöjä :)

Äskettäin näitä samaisia lintuja oli tuossa neljä kappaletta, mutta talon isäntä sanoi, että välillä jopa kymmenen käy kurkkimassa. Äänikin on mitä mahtavin, harmi etten ehtinyt ottaa näytettyä teille! Muutenkin tässä maassa eläimet osaa kyllä kirkua :D
Ja minäkin melkein, sillä ensimmäisenä päivänä menin vessaan ja siellä oli reilu 10 sentin kokoinen musta hämähäkki. Valitettavasti jähmetyin sen verran pahasti, etten kyennyt ottamaan valokuvaa.

*Kirsikka ja Jalmari*