sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Jalmarin arkipäivät Brisbanessa

Neljä viikkoa ollaan asuttu uudessa kämpässämme Brianin kämppiksinä. Pari ekaa viikkoa kuluteltiin yhdessä aikaa kaupunkia kiertäen, kuten jossain postauksessa jo kerroimmekin. Samalla siis odoteltiin byrokratian pyörien pyörähtämistä, jotta Kirsikka saisi luvan mennä töihin ja samalla tietenkin minä (Jalmari) ahkerasti lueskelin netistä työpaikkailmoituksia ja lähettelin hakemuksia toiveet korkealla. Ja niinpä lopulta tuli se aika, kun Kirsikan ensimmäinen aamuherätys koitti, mikä tiesi sitä, että minun oli keksittävä yksinäisiin päiviin jotain tekemistä. Huono homma oli se, että Brisbanen keskusta oli aika hyvin koluttu kaksistaan parin-kolmen ekan viikon aikana täällä, eikä sinne muutenkaan hyödyttänyt lähteä, jos ei halunnut luopua viimeisistä pennosistaan. Eikä kämppiksestäkään paljon ollut kaveeraamaan kun hän omien sanojensa mukaankin eli euroopan ajassa, eli valvoi yöt ja nukkui päivät.

Mites sitten sain aikani kulumaan? No ensinnäkin, kuten jo sanoin, kaikki huvi maksaa kun kartsalle lähtee ja Brisbanessa ei sen kauneudesta huolimatta ole oikeaa hiekkarantaakaan lähettyvillä, joten onnistuin aika hyvin linnottautumaan asuntoomme. Seuraavassa leikkeitä päivieni kuluista, lähinnä kohokohtia.

Viikko 42
tiistai:
04.03 heräsin ärsyttävään piipitykseen, ainiin Kirsikka joutuu nousemaan töihin, käänsin kylkeä.
11.14 kurkkasin puhelimen kelloa ja pakotin itseni ylös.
12.45 suihkun, aamupalan ja facebookin jälkeen menin sohvalle nojailemaan
12.47 HEI!!! meillähän on täällä Playstation2 pelikone!!! Ja kämppiksemme näyttää tykkäävän pelkästään sotapeleistä... No testataans vähän toiseen maailmansotaan liittyvää peliä.
15.06 Kirsikka tuli töistä, sain halin
15.07 jatkoin Pleikkarilla pelausta...
...ilta meni, yö tuli, ja vielä unissanikin saksalaiset jatkoivat hyökkäystään...

keskiviikko:
04.03 heräsin ärsyttävään piipitykseen, ainiin Kirsikka joutuu nousemaan töihin, käänsin kylkeä peittoni alla, olin näköjään suojautunut yöllä saksalaisilta lakanan alle.
10.28 olin jo edellisen päivän pisteessä 12.47, sillä poikkeuksella, että olin jo lähettänyt taas työhakemuksia muutaman. Olin siis ansainnut "pienen" pelihetken.
15.08 Kirsikka tuli töistä, sain halin ja pusun
18.40 lähdettiin lenkille ja epäilin jokaisen pimeän kujan olevan täynnä saksalaisia sotilaita
19.20 selvisimme hengissä vaikka juoksimme läpi sotatantereen
En pelannut enää illalla, että näkisin jotain vähemmän jännittävää unta.

torstai:
04.43 heräsin ärsyttävään piipitykseen, ainiin Kirsikka joutuu nousemaan töihin, käänsin kylkeä
11.38 luin sähköpostistani jo neljännen kerran: kiitos hakemuksestai, mutta viisumisi ei kohtaa meidän hakukriteereitämme, ilmoita jos viisumiisi tulee muutoksia. Just joo, eli mummoja täällä pääsee hoitamaan W&H viisumilla, mutta kausiapulaiseksi kaupan hyllyjen täyttämiseen et ole kelvollinen. Ehkä tässä on jokin logiikka mulle liian vaikeaa.
11.44 hah, siitäs saitte, hainkin sitten 4 uutta työpaikkaa
11.45 "palkitseva" pelisessio, jossa en ajatellut vihollisia enää saksalaisina vaan...
12.59 olin yllärinä Kirsikkaa vastassa lauttalaiturilla
13.59 olin edelleen yllärinä Kirsikkaa vastassa lauttalaiturilla
14.49 olin edelleen vieläkin yllärinä Kirsikkaa vastassa lauttalaiturilla
14.59 olin jo kotikadulla kun sain puhelun, että meni ylitöiksi
Illalla sodin jälleen saksalaisten kanssa ja syöksyilin sotatantereella... muuta en ainakaan muista tehneeni... vaikka Kirsikka käski minut jossain vaiheessa suihkuun ja riisumaan jo ne lenkkarit.

perjantai:
kellonajoista ei tietoa, Kirsikkakin oli vapaalla, joten pitkään nukuttiin. sen kuitenkin muistan että kenttälounaana oli jossain keskustan bunkkerissa kaiketi thaimaalaisen sotavangin keittämää riisiä ja häränlihaa, varmaan jostain miinakentältä löydetty raato sekin lehmä. Äijä kehtasi vielä pyytää rahaa siitä annoksesta, vaikka oltiin keskellä sotaa. Illalla Kirsikka pyysi, että katsottaisiin välillä televisiota, olin kuulemma hieman liikaa omissa oloissani.

lauantai ja sunnuntai:
deja vu, deja vu, deja vu... "Olet tarkka-ampuja jonka tulee suojata tätä tehdasta saksalaisilta"

viikko 43.
maanantai:
04.03 heräsin ärsyttävään piipitykseen, ainiin Kirsikka joutuu nousemaan töihin, käänsin kylkeä
04.53 nousin katsomaan Formula 1 osakilpailua Brasiliasta
06.13 menin takaisin nukkumaan
10.58 heräsin hiessä, mutta unessani olin keksinyt miten miinoitettu silta onnistutaan ylittämään
12.59 olin yllärinä Kirsikkaa vastassa lauttalaiturilla
13.59 olin ylittänyt miinoitetun sillan, saksalaiset antautuivat ja sota oli voitettu! HURRAA AMERIIKKKA!
Loppuilta menikin sitten hermostuksissani, tuijotellen ikkunoista, ettei vain saksalaisten vastarintaa ole jäänyt jonnekin lymyilemään. Pitihän sitä käydä illan päälle sitten pari korttelia kiertämässä Kirsikan kanssa, jotta varmistus asialle saatiin.

tiistai:
04.03 heräsin ärsyttävään piipitykseen, ainiin Kirsikka joutuu nousemaan töihin, käänsin kylkeä
10.50 join aamukahvia ja odottelin, että joku tulisi hakemaan minut töihin
10.51 ei vieläkään
10.52 luovutin ja lähdin kaupungille käveleskelämään ja etsimään hyviä kohteita minne tyrkyttäisin työhakemustani
12.59 olin yllärinä Kirsikkaa vastassa lauttalaiturilla, en ollut löytänyt mielenkiintoisia työpaikkoja
14.03 löysin Brianin kirjahyllystä Dan Brownin kirjan Murtamaton linnake
17.03 heräsin kirja rinnuksiltani, enkä ollut murtanut linnaketta unissani
21.59 kuka sanoi, että australialaiset televisiokanavat eivät ole mielenkiintoisia, hyvin mulla ainakin meni viitisen tuntia

keskiviikko:
04.03 heräsin ärsyttävään piipitykseen, ainiin Kirsikka joutuu nousemaan töihin, käänsin kylkeä
09.45 pakotin itseni ylös, lähteäksi tänään tyrkyttämään työhakemusta
11.30 hätkähdin niin että meinasin pudota sohvalta, kuka kehtaa häiritä linnoituksen murtamista pärisyttämällä ovipuhelimen summeria niin pitkään. Joku Brianin ystävä kävi kyselemässä sitä, en kehdannut sanoa, että meillä Suomessa kaikilla on kännykät..!
12.45 luovuin ajatuksesta kaupungille lähtemiseen, olin liian väsynyt ankarasta linnoituksen murtamisesta, lähetin muutaman työhakemuksen kuitenkin sähköpostilla
13.13 Kirsikka astui ovesta sisään, sain halin ja pusun

torstai:
04.03 heräsin ärsyttävään piipitykseen, ainiin Kirsikka joutuu nousemaan töihin, käänsin kylkeä
08.25 Brian kolisteli huoneemme ulkopuolella ja äänistä päätellen hän silitti vaatteita. miesrukka oli menossa töihin 4 kuukauden lomailun jälkeen
08.48 heräsin äänekkääseen kolahdukseen, jota huoneistomme ulko-ovi päästi sitä suljettaessa, Brian lähti sitten töihin
08.49 tajusin, että pitäsköhän itsekin lähteä niitä töitä hakemaan 4 kuukauden lomailun jälkeen
08.50 tajusin että se ajankohta oli VIIKKO SITTEN
10.43 olen käynyt suihkussa, syönyt aamupuuron, kirjoittanut tämän sekopäisen jutun ja nyt keitän kahvit jä lähden OIKEASTI HAKEMAAN NIITÄ TÖITÄ vaikka OVELTA OVELLE!

*Jalmari*

perjantai 23. lokakuuta 2009

Oliskos pitänyt jäädä vaan lomalle?

Haluattekos kuulla Kirsikan eli minun ensimmäisistä työpäivistä? No, oli vastauksenne mikä tahansa niin tässä tulee. Heh. Olishan se paremminkin voinut alkaa. Maailmalla sattuu ja tapahtuu.

Eli sain tosiaan viime viikon maanantaina tietää, että tiistaina alkais työt, olis siis eka päivä vanhainkodissa. Tai onko se palvelutalo pikemminkin, en oikein osaa sanoa missä kohtaa kutsutaan millä nimellä. Joka tapauksessa vuoromuutoksen johdosta mun pitikin aloittaa jo klo 6 aamulla, ei iltapäivällä, niinkun oli ensin sovittu. Mua vastaan tulisi joku Susan jostain ja mun käskettiin odottaa aulassa.
No keksittekö mitä tuli panikoitua koko maanantai-ilta? Ensinnäkin koko työn aloittamista ja toisekseen sitä, että sinne aulaan ei koskaan tulisi ketään. Mä oon aina niin positiivinen..

Edellisenä iltana meidän ihana kämppis sanoi mulle, että se voi heittää mut aamulla töihin, koska se on luultavasti vielä puoli kuusi hereillä. No, mites kävikään. Se tiistai oli sitten eka aamu, kun se nukkui kun tukki ja oli pahotellut sitä Jalmarille mun lähdettyä. Ei se mitään.
Mä nimittäin olin ihan paniikissa siitä, että joutuisin kävelemään kello viiden jälkeen suurkaupungin pimeillä kaduilla yksin 40 minuuttia, koska bussit/lautat ei vielä kulje. Mutta! Klo 5 tapahtuikin ihme ja aurinko nousi! Mulle se oli ihme, koska en osannut ajatella, että se jaksaa vielä siihen aikaan nousta kuitenkaan. Joten yksi asia kääntyi voitoksi siinä aamupalaa napostellessa. Nukuin muuten 3 tuntia (ehkä, tai sitten puoli) ja näin koko yön unta, että ympärillä oli seiniä ja ikkunoita ja peilejä ja kaikissa luki "you're gonna die". Tosi pirtee fiilis!


Lähdin kävelemään työpaikalle ja vastaan tuli ihan älyttömästi erilaisia juoksujoukkoja! Joko ne oli miehiä tai naisia, mutta ne kaikki juoksi ryhmässä ja ne oli varmasti lähteny jo 5 aikaan vähintään, koska ne oli kaikki niin hikisiä. Mietin vaan, että mua ei ihan heti sais tuohon hommaan tähän aikaan aamusta. Mutta Story Bridgellä kävellessäni kaupunki näytti kauniilta ja rauhalliselta, se olikin ainoa rauhallinen hetki mun päivässä.

Saavuin työpaikan aulaan ja kävin heti ilmottamassa joillekin ihmisille jonnekin toimistoon, että tää on mun eka päivä ja tiedättekö tämmöstä Susania, joka olis tulossa mua vastaan. Kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Susanista, kukaan ei myöskään tehnyt mitään auttaakseen mua. Kuten vaikka soittaneet jonnekin.. tai kaikkialle. Joten naureskelin ja istuin alas odottamaan.
Ihmisiä meni ohi kymmeniä. Useimmat tuli töihin, osa hakemaan jotain. Kaikki tervehti ja sanoi hyvää huomenta ja minä vaan kökötin tyhmän näköisenä tuolissani. Mulla ei ollut mitään tietoa kuka se Susan oli, mikä sen ammatti on ja kaiken lisäksi mulla ei ollut tietoa minkä nimiselle osastolle mä olin menossa, kun sitä multa kysyttiin. Mä olin ajatellut, että siellä on niinkun yksi paikka, joka on jonkun niminen, jota en nyt justiin tiennyt. Hieman oli ehkä tyhmä olo heti aamusella.

Kello tuli 6, kello tuli 15 yli 6, kello tuli puoli seitsemän ja minä senkun jatkoin hampaiden puremista. Laitoin jo Jalmarillekin viestiä, ettei kukaan sitten koskaan tullut mua vastaan, ajattelin, että se varmaan auttaakin mua ihan hirveesti jostain peiton alta. Päätin, että viisi yli puoli seitsemän mun on vaan pakko sanoa jotain. Joten menin taas jonnekin huoneeseen, jossa oli joku uusi ihminen ja kysyin, että olisko mitään minne se voisi soittaa. Yhtäkkiä se tiesi kenestä puhutaan ja soitti tälle naiselle. Se sanoi TODELLA epäileväiseen sävyyn siihen radiopuhelimeen, että täällä on JOKU, joka haluaa nähdä sut. Siis mitä!! Eikö teille oikeasti tule koskaan ketään uusia ihmisiä töihin?? Ihan kun mä olisin ollut joku kummajainen.


Mulle annettiin ohjeeksi mennä hissillä kerrokseen 4, jossa tää Susan varmaan olisi jo vastassa. No eipä ollut Susan tullut ala-aulaan, niin eipä ollut Susan jaksanut tulla mua vastaan myöskään minnekään hissille! Miksi ihmeessä olisi tullut? Etsin ensimmäisen elossa olevan ihmisen ja kysyin, että tietääköhän hän mistä voisin löytää Susanin, koska tämä henkilö vaikutti niin välinpitämättömältä, että kerrokseen ylipäätään saapui ketään. Vastaus oli: minä olen Susan. Voi hallelujaa. Ei elettäkään, että olisi esitellyt itsensä, ei elettäkään mihinkään suuntaan. Mun piti sitten väkisin kätellä häntä ja esitellä itseni. Kertoa juurta jaksain, että tulin tänne töihin. Multa ei kysytty haluaisinko vaikka vaihtaa vaatteet jossain. Multa kysyttiin vaan, että onko sulla jotain parempia kenkiä. Joo, en ajatellut työskennellä rantasandaaleissa. Olin juossut kaupunkia ristiin ja rastiin etsien HYVIÄ työkenkiä. Olen ennenkin luottanut Birkenstockiin, joten halusin sellaiset. Ja maksoin niistä kalliin hinnan. Arvatkaa mikä oli sitten ensimmäinen kommentti vaatteiden vaihdon jälkeen? "Herranjumala, sulla pitää olla umpikengät!!!"
Miksei mulle voitu kertoa sitä, kun mä olin asiaa monesti kysynyt!? Sinne meni sitten nekin rahat.

Susan olikin sitten tavallista kiireisempi nainen. Ei varmasti ollut vaivautunut tulemaan alakertaan, koska oli niiiin kiireinen. Kyllähän se työntekijä varmaan joskus viimistään sinne yläkerrokseen saapuisi kuitenkin.
Nainen juoksi kun viimistä päivää ja mun silmäkulmasta se vaan näytti jotenkin hassulta. Siis vanhainkodeissa/ laitoksissa/ tämän kaltaisissa paikoissa on aina kiire, mutta ei se auta ketään, että sä juokset. Sä et säästä siinä aikaa vaan näytät ihan hullulta, jolla on hiki! No mutta Susan jatkoi kertomista, että sä opit vielä tässä työssä juoksemaan, no niin tietenkin. Kupit ja lääkkeet lenteli lattialle, kun sillä oli niin kiire. Siihen se aika sitten menikin, kun hän niitä keräili sieltä.


Susan sitten sanoi mulle, että tänään sä et oikeastaan tee mitään vaan sä olet mun varjona ja kuljet perässä ja katsot. Ja sitähän minä sitten tein kokonaiset 8,5 tuntia eli en tehnyt yhtään mitään! Susan selitti 8,5 tuntia kaikenlaisia asioita englanniksi, joista mä ymmärsin (kiitos!) suuren osan, mutta tunsin itseni vaan entistä tyhmemmäksi. Mä en tiennyt, että työ olisikin tätä? Mulle kerrottiin lääkkeistä ja siitä, että kai mä sitten tiedän, että ennen tätä lääkettä pitää mitata pulssi ja jos se on sitä ja tätä niin lääkettä ei saa antaa. Mulle kerrottiin, että mä tulisin olemaan osaston korkeimpia henkilöitä, koska mulla oli sellainen työhistoria ja ammatti hankittuna. Muut ei saisi koskea lääkkeisiin paria työntekijää lukuunottamatta. Mä olisin vastuussa, jos jollekin tapahtuisi jotain, koska mä olisin ammattini puolesta se, joka osaa hoitaa asiat. Mä en tarkota nyt vaan mua, vaan mua ja Susania, joilla on samanlaiset taidot. Paitsi että mulla ei ollut. Eikä ole.
Mulle esiteltiin miljoona erilaista kaavaketta haavojenhoidosta apteekkitilauksiin ja kerrottiin miten ne jutut hoidetaan. Mulla ei tietenkään jäänyt puoletkaan päähän, koska mä vaan kokoajan mietin, että mistähän tässä kaavakkeessa on kyse, koska mä en tajua mitä siinä lukee. Mä myös mietin sitä, että mä en ikinä pystyisi kirjottamaan yhtäkään raporttia englanniksi ilman, että joku ei kuolisi nauruun sitä lukiessaan. Mä en edes tiennyt mikä on haava englanniksi, kekkasin sen sitten kun oikein koitin tajuta..

Tätä pillerin pyörittämistä ja varoittelua jatkui koko päivän. Mulla jäi vaan päähän "sä olet vastuussa", "tän lääkärin kanssa ei kannata joutua napit vastakkain", "..jos omaiset haastaa sut oikeuteen, niin siinähän sitten selität..".... Uskotteko, että mä taisin olla kauhusta kankea enkä pystynyt enää ajattelemaan järkevästi?
En sitten sanonut mitään, en saanut sanaa suustani, vaikka mun olisi heti pitänyt sanoa, että onkohan tässä nyt Susan jotain mätää. Mä vaan kättelin ihmisiä, kun mua esiteltiin ties kenelle, että tässä on tää meidän uusi se ja se. Tuli vaan mieleen, että kauanko ne luulee mun siellä olevan..
Mä katsoin niin kaiholla niitä kaikkia "mummojen" suihkuttajia ja siivoojia, tarjottimien kantajia ja tavallisia hoitajia, että se näkyi mun silmissäni varmaan maailman parhaana työnä sillä hetkellä. Mä olisin kyllä niin kovasti halunnut olla niiden kanssa.


Päivä ei kulunut ollenkaan ja mä olin kuoleman väsynyt ja järkyttynyt, mutta jotenkin vaan selvisin siitä. En ollut keskustellut yhdenkään "mummun" kanssa oikeasti, istunut alas ja jutellut, mitä mä teen Suomessa. Mä olin vaan juossut mun ohjaajan perässä. Se ei yleensä sanonut mulle mitään, kuten " tuu, mennään seuraavaksi tuonne.." tai "nyt voitais hoitaa tää juttu..". Mä en tiennyt millon mun pitää juosta sen perässä ja millon on järkevämpää odottaa, koska se ei ottanutkaan kun kolme askelta tuonne suuntaan. Tiedättekö miten hassua on seurata kokoajan jonkun perässä, kun ei tiedä mihin suuntaan se seuraavaksi kääntyy? :D
Joten, muutaman kerran huomasin vaan seisovani yksin ja hukanneeni Susanin, koska sillä oli kokoajan niin kiire, että tuulahdus kävi ja se oli jo jossain nurkan takana, josta sitä ei koskaan löytynyt.

No sitten oli nää radiopuhelimet. Suoraan sanottuna en välitä puhua puhelimessa enkkua, koska en tajua mitään, enkä osaa kun änkyttää. Nämä radiopuhelimet toimivat nappia painamalla. Kun painat nappia, niin puhut. Kun nostat napin, kuuntelet. Ei siinä mitään, mutta kun jokaikinen puhelu tulee koko talon kaiuttimista ulos niin, että jokainen talossa olija voi kuulla ne. Ei sitten hirveästi tehnyt mieli soitella sillä.. Mä vaan odotin, että se Susan tulee jostain, jos mä hukkasin sen. Eikä se sitäpaitsi huomannut, jos mä en ollut sen perässä, kun sillä oli niin kiire, ettei se ehtinyt edes hymyilemään. Välillä se tuijotti mua pitkään, kun sanoin, etten tiennyt tuosta asiasta mitään. Se kysyi mun koulutusta varmaan viisi kertaa; missä mä olin ollut harjoittelussa, oliko meillä ollut lääkekursseja... Olihan meillä, mutta miten sitä menee niin lukkoon vieraassa maassa. Ja se tuntui tietävän niin paljon enemmän.. vähän niinkun lääkäri olis ollut itsekin.


Musta tuntui, että mä olin niin iso rasite kokoajan. Tyyppi, joka hengittää niskaan ja haluaa kokoajan asioita toistettavan uudestaan, koska ei ymmärtänyt kysymystä tai jotain tärkeää juttua. Sen täytyy olla rasittavaa.. Joten kun kello tuli puoli kolme, musta tuntui, että meitä oli kaksi niin iloista ihmistä siitä, että koitti mun kotiinlähtöni.
Kotona kerroin suu vaahdossa kaiken Jalmarille, joka totesi vähän huvittuneena, että miten me aina osataan. Me ollaan niin samasta puusta ja meille käy aina näin.. me vaan löydetään itsemme jostain sopasta. Ja niistä sopista on niin inhottavan vaikeaa päästä pois.

Mä selvitin sitten päätäni koko illan ja tein kaiken päälle enkat menemällä 20.30 nukkumaan! Mä olin niin uupunut ja seuraavana aamuna olisi herätys taas klo 4.10.
Ajattelin, että nyt olis kyllä pakko avata suu, koska tässä oli nyt joku iso virhe. Mä olin tullut tänne auttamaan vanhoja ihmisiä niiden päivittäisissä toimissa enkä opettelemaan tuhansia uusia juttuja, sanastoa tai lääkkeitä mitä mä en tiennyt. Mä en tullut pyörittämään pillereitä, joista mä en tajua mitään, koska ne on englanniksi, enkä panikoimaan tai olemaan niin suuressa vastuussa ymmärtämättä asioita, koska kaikki kerrotaan ja kirjoitetaan englanniksi. Mä olin tullut olemaan "mummujen" kanssa, juttelemaan, ottamaan rennosti ja hankkimaan helppoa rahaa. Mä olin matkalla, ansaitsemassa rahaa, en opettelemassa uuteen ammattiin.


Joten kun aamu koitti, mä kävelin taas töihin. Nyt mä tiesin minne mä menisin ja kun mä istuin alas niin selitin sitten ihan suoraan asian laidan. Susan tuijotti mua hiljaa ja sitten se vaan taisi ymmärtää! Kerroin sille, että en mä ollut tätä tullut tänne tekemään, että oliko tässä nyt käynyt joku väärinymmärrys, enhän mä voi tällä kielitaidolla tehdä noita lääkejuttuja, koska se on helkkarin vaarallista. Enkä mä halua palata täältä Suomeen jonkun oikeusjutun kanssa!
Sitten se varmaan tajusi itsekin koko jutun ja se jopa hymyili mulle. Ja sanoi, että jos mä vaan seuraisin sitä taas 2 tuntia ja katselisin mitä se tekee ja menisin sitten pomon tullen klo 9 vähän juttelemaan työnkuvasta. Se lohdutti mua sanomalla, ettei mun enkussa ollut vikaa ja tietäsinpä millasta porukkaa tänne on tullut töihin ja millä kielitaidolla. Aurinko alkoi vähän jo paistaa :)

Kello tuli yhdeksän ja menin pomon juttusille. Kerroin, että olin hämmentynyt eilisen päivän jälkeen, koska olen ollut 8,5 tuntia Susanin kanssa ja koko päivä me jaettiin ja laitettiin lääkkeitä ja että mä olin tullut tänne tekemään perushoitoa. Se luki mun resumessakin.
Se pomo sanoi, että sitähän sinun tulisi täällä tehdäkin. Ettei mulla ole oikeuksia jakaa tässä maassa lääkkeitä. WHAT!? Sihteeri oli ymmärtänyt kaiken väärin ja laittanut mut väärälle henkilölle harjottelijaksi. Siis elämän kevät tätä tiedonkulkua! Pomon ovelta sihteerin ovelle on matkaa noin metri! Miten se tieto voi muuttua tuommosella matkalla?


Sitten menin takaisin Susanin luo, jonka puhelin soi heti. Siellä oli sihteeri, joka kertoi, että mut laitetaan nyt Kellylle ja mä teen tästä lähtien perusjuttuja ja pysyn jossain metrin päässä lääkkeistä.
Sitten menin Kellyn hoiviin, joka hymyili ja heitti vitsiä. Mä tapasin vajaa kymmenen nuorta (mun ikästä) hoitajaa, jotka teki sitä mitä mä olin halunnut tehdä ja mä juttelin koko päivän niiden kanssa ja "mummujen" kanssa! Viisi minuuttia ohjaajan vaihdosta mä olin suihkuttamassa yhtä herttasta vanhaa "mummua" ja mä olin kuulkaa niin onnellinen, että elämä järjestyi! Miten pienestä se voikin olla kiinni. Mä nautin koko loppu päivästä ja ajattelin, että mulla on viimein töitä tässä maassa, vieraalla kielellä ja mä oon niin voittaja :D

Että semmosta tällä kertaa! Kaikkea sitä vastaan tuleekin, mutta onneksi asiat järjestyi paremmin päin ja nyt olen ollut kaksi viikkoa töissä ja töitä on aivan saman verran kun olisin vakituinen työntekijä, joten ei voi valittaa muuta kun hemmetin aikaisista aamuista! Iltapäivään kuuluukin aina parin-kolmen tunnin unet, jotta pysyy edes loppupäivän hereillä. No keräillään nyt rahaa ja tuhlataan sitä sitten taas reissunpäällä!

Seuraavaksi kuulettekin Jalmarin tarinointia päivän kulusta.

ps. Kuvat olen ottanut tuosta läheisestä puistosta ja juu, niitä on myös muokattu :)

*Kirsikka*

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Ossila vs. Finlandia osa 1.

Ajateltiin kirjoittaa hieman näistä eroavaisuuksista maiden välillä, siis mitä on tullu vastaan MEIDÄN matkalla, ja niissä asunnoissa/hostelleissa missä ME olemme asuneet. Tämä ei siis tietenkään tarkoita sitä, että tämä on absoluuttinen totuus vaan osa jutuista on tietenkin myös makuasioita, mutta niistä ei voi tässä yhteydessä kiistellä sillä meidän makummehan on erehtymätön.

VAROITUS: teksti voi paikoitellen olla aavistuksen negatiiviseen sävyyn kirjoitettua, emme vastaa sisällön vaikutuksesta henkiseen mielentilaasi! Olemme silti tyytyväisiä reissuumme valituksestamme huolimatta ;-)

Lähdetään taloista sisältä, huone huoneelta tai jotain:

Keittiö:
- ihan ykköspuute on ollu juustohöylä! me ainakaan ei oikein tykätä tuosta juuston viiltelystä veitsellä
- astiakuivauskaappi puuttuu, ei hyvä laiskalle ihmiselle joka ei jaksa kuivata, onneks ainaki näissä kahdessa talossa on ollu astianpesukone, niin ei tarvikaan kuivata astioita. Hostelleissa sen sijaan astioiden kuivaaminen läpimärillä pyyhkeillä, joita parhaimmillaan on uitettu hieman kastikkeessa aiheuttaa pieniä yökkäysrefleksejä
- tiskaus sienellä on kyllä yhtä suljuamista (=sotkemista), lähettäkää hätäapuna Suomesta miljardi tiskiharjaa vaikka edes Colesille ja Woolworthille myyntiin
- kaasuliedet, joita tietenkin on Suomessakin paikoitellen, ei saa meiltä pointseja

WC/kylppäri:
- hanoissa on lähes aina kylmä ja kuumavivut erikseen ja paikoitellen jopa erilliset hanatkin! arrgghhh, miten ärsyttävää pestä käsiä joko kylmällä tai kuumalla vedellä, tai sitten taiteilet turhaan vettä lutraten, että saat sieltä sen sopivan lämpöisen veden, varsinkin suihkuissa!!!

- suihkuja lienee suunnitellut joku meitä hieman lyhempi heppu, silllä meille hongankolistajille suihku on monesti ollut noin rinnankorkeudella, kiinteästi seinässä!
- samoin peilit ovat sillä korkeudella, että meikäläiset saa kumartua että nähdään muutakin kuin kaulamme siellä peilissä


- joka paikassa täällä muistutetaan veden säännöstelystä, koska Aystraliä on kuiva manner mutta miks ihmeessä on sitten tosi monesti niissä kylppäreissä AMMEET!!! tähän vastakohtana sitten suihkuista monesti vesi tulee sellaisella paineella, että joku voisi luulla sitä metallista törrötintä seinässä ilmankostuttajaksi tai jotain.


- monessa hostellissa on ollut ärsyttävänä piirteenä vielä erittäin kapeat käsienpesualtaat ja matalat hanat, niin että juuri ja juuri mahtuu kädet sen hanan alle ja osuvat samalla altaan pohjaan ja tähän lisänä vielä ne erilliset kylmä- ja kuumavesihanat, hiphei!
- PLUSSANA, vettä säännöstelevät pöntöt!

Olohuone:
- kokolattiamatot, voi kuinka ihanaa, mutta ah niin pirullinen varmaan jos läikytät jotain, siis varsinkin kun Jalmarin on pakko syödä telkkarin ääressä ja tutut varmaan tietävät hänen kykynsä läikyttää kaikkea joko itselleen päälle tai muuten vaan lattialle
- valaistus on ollut melkein aina erittäin vajaata, isossa huoneessa on ehkä yksi pieni kiilu jossain päin kattoa, eikä lähelläkään keskellä - taas poikkeuksena nykyinen asuntomme, jonka olohuone on noin 15 neliötä ja tässä on katossa 4 valaisinta ja seinillä 2, eli puolestaan aavistuksen yliammuttu

Makuuhuoneet:
- sama ongelma kuin Suomessa monesti, huoneessa on ehkä tuurilla yksi pistorasia, ah!
- kattotuulettimet on kyllä täällä aika lailla vakiovaruste, sekä lähes jokaisessa huoneessa ilmastointilaite, mutta kelitkin on kyllä pääosin jokseenkin lämpimämmät kuin Pohjolassa

Yleisesti talot eivät tietenkään ole niin tuhtia tekoa kuin Suomessa, äänet kuuluvat hyvin läpi. Nytkin kun asumme kerrostalossa, niin mikäli osaisimme puhua koreaa, tietäisimme erittäin hyvin mistä naapurimme iltaisin haastelevat. Samoten hostelleissa on korvatulpat olleet hyvä varuste.
Lisäksi nämä lukot ovat kyllä niin lelun oloisia kotoisiin Abloyn avainpesiin verrattuina, että nyt tiedetään miten elokuvissa voi mennä asuntoon potkimalla oven sisään. EI, EMME ole käyttäneet sitä taktiikkaa, mutta sen voi kyllä kuvitella nykyisessä asunnossamme, jossa ovi avautuu asuntoon sisälle! ja se on käytännössä valmistettu kahdesta pahvinpalasesta, joiden välissä on varmaan Erikeeperiä, lisäksi lukon IHAN VARMASTI saisi tiirikoitua sillä hiuspinnillä auki!!

Tässäpä ensimmäinen vertailuprojektimme, lisää negatiivisvaikutteista ja mielipahaa aiheuttavaa arviointia lähiaikoina, pysy siis linjoilla!

*Jalmari ja Kirsikka*

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Koti on paras paikka.

Hyvin ollaan tosiaan kotiuduttu uuteen kotiimme, vaikka pienellä epäilyksellä tänne muutettiin, kun kyseessä on hyvin paljon pienempi koti kun Cairnsissa. Mutta väkeäkin on sitten huomattavasti vähemmän ja se sopiikin meille kuin nyrkki silmään. Brian on viihtynyt myös paljon omassa huoneessaan ja me ollaan vallattu oman huoneemme lisäksi vielä olkkarin pöytäkin kaikkine tietokoneinemme ja papereinemme. Tilaa on siis epäilyistä huolimatta ollut ihan runsaasti. Oma wc/kylpyhuone on ihan mahtava juttu ja sitä arvostaa, kun saa levittää purkkinsa ihan miten haluaa! Kylpyammekin löytyy, mutta sen käyttö tuntuisi aika röyhkeältä teolta näinkin kuivassa maassa. Vaikka kyllä Kirsikka on sitä pitkään ja hartaasti miettinyt käyttävänsä, mutta toistaiseksi malttanut mielensä.


Päivät on kuluneet aika samaa rataa. Vähän on aina kävelty ympyrää kaupungilla ja koitettu piilotella rantasandaaleitamme toisten parveillessa puvuntakit päällä ja kengät kiiltäen. On tää vaan aika suurkaupunki, vaikka ei nyt niin suurelta tunnukaan. Silti ero on huikea, jos vertaa vaikka ostosmahdollisuuksia ja ihmisten pukeutumista aikaisempiin kaupunkeihin jättäen tietenkin Sydneyn pois laskuista. Reissaajalle varmasti vaikeampaa saada töitä näistä ympyröistä, näin voisi luulla.

Ollaan käyty muun muassa City Hallin kellotornissa hienolla vanhalla hissillä, jossa aasialaissyntyinen nainen pyöritteli silmiään, kun totesimme ääneen, että mukava työpaikka tässä ajella hissillä ylösalas kellotornia! Sanoi laskevansa tunteja, että pääsee kotiin ja jatkoi teksiviestin näpyttelyä tuulettimien edessä.

Täällä panostetaan vähän erilailla katukuvaan :)

Myös kirjastossa käytiin kärkkymässä kirjastokorttia, mutta passittivat meidät takaisin kotiin, kun ei meillä ollut mitään todisteita siitä, että edes asutaan koko kaupungissa. Arvatkaa kun silmät loistaen mentiin sinne takaisin viikon päästä ensimmäisen kirjeen saapuessa Kirsikalle Itävallasta!! Ajateltiin jo, että lähetetään toisillemme postikortit, jotta ne näkee, että kyllä meillä on katto pään päällä. Osoitetta vastaan Kirsikka sai sitten kortin ja suuntasi naistenlehti hyllyille hymy korvissa. Kantoi kotiin sellasen pinkan lehtiä, että kävi käsijumpasta. Kirjat vielä suosiolla jätettiin toisille, kun ollaan niitä hamstrattu hostelleista matkan varrella ihan tarpeeksi.


Ruoka on ollut hyvää niin itsetehtynä kun ostettuna. Täällä on hirmu hyvä valikoima erilaisia keittiöitä, jos haluaa ulkona syödä. Siis eihän meillä ole tietenkään sellaiseen varaa, mutta lounasaikaan saa todella halvalla annoksia mukaan. Niitä onkin sitten hyödynnetty kaupungilla ollessamme. Kotona on vähän rajoitettua tuo kokkaaminen, kun ystävämme vuokraisäntä ei taida tuntea sen kummemmin imurointia kun ruuanlaittoakaan. Mitä nyt voi päätellä siitä, että välineet on aataminaikaisia, rikki tai sitten niitä ei tee muuten vaan mieli käyttää. Sentään yksi ihme tapahtui, sillä yhtäkkiä keittiöön oli ilmestynyt uusi leivänpaahdin! Entisestä löytyikin hiiliä ja jopa haarukka, ja lisäksi talo pimeni aina kun sen laittoi päälle.

Tämä maksoi 2,40 e. Ja hyvin maistu!

Kirsikan herkkua. Tämä maksoi saman verran, nam nam.

Elämä alkaa siis järjestyä taas aika hyvin ja kaikkien reissujen jälkeen on kiva vaan katsella telkkaria omassa olohuoneessa ja pestä pyykit ilmaiseksi sillon kun tahtoo. Työtilannekin alkaa kohentua. Kirsikka lähetti muutaman hakemuksen samaan aikaan, kun etsittiin kotiakin. Nopeasti yhdestä vanhainkodista kutsuttiinkin haastatteluun ja nyt kaikkien paperin pyöritysten ja odotusten jälkeen ensimmäinen työvuoro koittaa tiistaina klo 14.30 paikallista aikaa! Toivotaan, että sieltä selviää jopa hengissä! Toivotaan lykkyä tykö myös Jalmarin työnetsintään!

Pituus n. 50cm häntineen. Aika kavereita!

P.s. Saa kertoa, jos haluaa kuulla jostain tietystä asiasta. Kaikki ehdotukset otetaan mielellään vastaan!

*Kirsikka ja Jalmari*

torstai 8. lokakuuta 2009

Brisbaneen asettumaan Part 2

Maksettiin sitten pari lisäyötä hostelliimme, ja jatkoimme nettisivuston ilmoitusten selailua. Lähetimme kaiken kaikkiaan jotakuinkin viitisentoista viestiä, vastausprosentin ollessa noin 20%. Saimme siis piakkoin toisenkin vastauksen, mutta kämppä olisi ollut lähes viidentoista kilometrin päässä keskustasta, joten jätimme sen tarjouksen pois laskuista. Olimme päättäneet keskittää haun ihan keskustan tuntumaan, olettaen että uusi ihana elämä alkaisi sieltä.

Olimme jo lähes turhautumispisteessä muutaman päivän jälkeen, kun taas joutui ottamaan lisää öitä hostellissa. Sitten tuli ystävällinen viesti: "Minulla on yksi huone vapaana, kiinnostaako?" Sekä tietenkin vähän sepustusta itsestään. Laitoimme saman tein hepulle viestiä, että milloin voi tulla tuijottelemaan asuntoa. Saavuimme asunnon eteen kadulle jo hyvissä ajoin, itse asiassa kävelimme siitä ohi ainakin varttia aikaisemmin, mutta emme kehdanneet jäädä liian aikaisin norkoileen talon eteen.

Tasan kello kolme avautui rappukäytävän ovi ja isokokoinen ystävällisesti hymyilevä reilu kolmekymppinen heppu tuli päästämään meidät sisään. Brian oli itse asiassa Uudesta Seelannista, mutta asunut täällä jo parikymmentä vuotta. Hän tunnustautui heti Suomi-faniksi, kertoessaan kolmen kuukauden mittaisesta maailmanvalloitusmatkastaan, jolla hän oli kierrellyt kaikki maanosat. Euroopassa hän oli pitänyt erityisesti Helsingistä, vaikka kuulemma myös Tukholma ja Köpis oli vaikuttavia. Eniten mies oli nauttinut ihanasta arkkitehtuurista ja kauniista maisemista Skandinaviassa.

Brian esitteli meille asunnon, jossa oli kaksi makkaria, keittonurkkaus ja olohuone. Vuokralle tuleva makkari oli vallan tilava ja siitä oli käynti parvekkeelle. Omaa makkariaan mies ei vilauttanut, oli kuulemma kuin pommin jäljiltä. Käyttöön saisimme myös oman kylpyhuoneen, mikä olisi todella luksusta lukemattomien jaettujen sellaisten jälkeen. Keittiö oli vain nurkkaus, mutta kuitenkin modernin oloinen, eikä olohuonekaan mitenkään turhan laakea ollut, mutta jospa siinä sitä paremmin tunnelma tiivistyy. Kaiken lisäksi olohuoneesta oli käynti talon toiselle puolelle parvekkeelle, ihan mahtavasti rauhaisalle pihan puolelle. Brian kehuikin sitä mukavaksi paikaksi, jos iltaisin haluaa istua viileässä illassa vaikkapa viinilasillista nauttien.

Näytöksen jälkeen Brian kertoi, että toinenkin pari oli tulossa katsomaan huonetta, joten hän ilmoittelee meille illan päälle, kumpi kisan voittaisi. Lähdimme kaupungin kautta takaisin hostelliin odottelemaan tuomiota. Illan tullen alkoi kuitenkin hieman jo hermostuttamaan kun mitään ei kuulunut. Joskus yhdeksän aikaan Brian kuitenkin lähetti viestiä, että hänelle ehkä jäi hieman epäselväksi olimmeko sittenkään kiinnostuneita asunnosta, mutta jos olimme, niin se olisi meidän. Pakkohan siinä oli soittaa miehelle ja kertoa, että suomalainen kun ei aina osaa kauhean monisanaisesti ja tunteikkaasti kertoa mitä mieltä on, mutta olisimme todella innostuneita muuttamaan sisään heti huomenna. Niinpä vastauksena tulikin, että tervetuloa heti kun haluatte, mutta älkää sentään liian aikaisin.

Aamulla nakkasimme kamat taas taksiin, ja ajoimme uuteen kotiimme. Saimme hieman ivallisen naurun Brianilta, kun taksilla tulimme, parhaatkin reppureissaajat. Ystävällisesti hän tuli auttamaan meitä ja nappasi yhden repuistamme selkäänsä ja availi ovet. Sisällä mies kysyikin, että mihin me kaikkia näitä tavaroita tarvimme. Ymmärsi kyllä yskän kun kerroimme, että tarkoitushan on olla reissussa vähän pitempään, kuin hänen kolmen kuukauden matkansa. Eipä siinä sitten muuta kuin purkamaan koko rinkan sisältö vaattekaappiin ja hyllykköön. Sekä tutkiskelemaan asuntoa kuin koiranpentu ikään.

Brian oli siinä mielessä kyllä erittäin rento isäntä, että hän lähti melkein heti käymään uimahallissa ja jätti meidät rauhassa tutustumaan paikkoihin ja osoitti siinä samalla luottamusta meihin. Tällä kertaa jopa hänen huoneensa ovi oli auki ja pienellä kurkkauksella näki, että mies oli sen varmaan siivonnut. Eipä muuta kuin kahvin keittoon, sillähän sitä kotoisuutta tulee.


*Jalmari ja Kirsikka*

maanantai 5. lokakuuta 2009

Brisbaneen asettumaan

Aikanaan kun tätä Australian matkaa suunnittelimma, olimme ehkä puolittaisella varmuudella päättäneet, että Brisbane olisi se kaupunki missä tahtoisimme asustella hetkeä pitempään. Sen kummempaa syytä sille ei ollut, erinäisten tietolähteiden perusteella kaupunki vain vaikutti kiinnostavalta ja ehkäpä meille sopivalta. Nyt sitten reilun kolmen kuukauden reissailun jälkeen vihdoinkin Greyhoundin bussi jätti meidät Brisbanen asemalle.

Hostelli oli taas etukäteen buukattu, joten suuntima sitä kohti. Olimme kuitenkin lukeneet, että matka asemalta juuri tälle hostellille on pelkkää ylämäkeä, joten otimme reilusti taksin. Kuski raukka oli juuri alkamassa lukemaan päivän lehteä ja ilmeestään paljastui vastenmielisyys ottaa meitä kyytiin, sillä ensimmäinen lause oli jo:"Mahtuukohan noi teidän kamat mun autoon!" Hyvinhän ne sinne meni ja kuski lähti ajelemaan, eikä ollut paha päätös ottaa mittariautoa, matka nimittäin maksoi euroissa noin 3,86.

Onneks ei tämän kuski kyytiin jouduttu :) (Kuva ei ole meidän)

Mukavan oloinen heppu hostellin aulassa hymyili leveästi koko toimituksen ajan kun kirjauduimme sisään, jonka jälkeen hän opasti meidät huoneeseen. Hostelli oli vanhojen puutalojen yhdistelmä, jokaisessa ehkä 4-6 huonetta ja keittiö, sekä kylppäri. Nämä talot olivat kyllä jo päiviä nähneet, mutta jollain tavalla niissä oli sisällä sellaista kotoisuutta ja tietyt vanhat piirteet esimerkiksi kylppärissä tekivät vaikutuksen.




Kiireisen kauppareissun jälkeen asetuimme huoneeseen sillä ajatuksella, että nyt aletaan etsimään sitte edukkaampaa asumusta jostain kimppakämpästä. Täällä näitä asuntonsa jakajia riittää, netistä löytyy jokaiseen kaupunkiin kymmeniä jos ei jopa satoja ilmoituksia pelkästään yhdeltä nettisivustolta. Laitoimme tietyt kriteerit hakukoneeseen ja aloimme selailla asuntoja. Aina kun löytyi sopivan oloinen ja hintainen, heitimme ilmoittajalle viestiä. Pelkästään sen illan ja seuraavan aamun aikana laitoimme ehkä kymmenisen viestiä eri ilmoitusten perusteella. Ja eipä aikaakaan kun tuli ensimmäinen vastaus. Vastaaja oli mukavan oloinen, noin kuusikymppinen pari, jotka mainostivat jakaneensa talonsa jo kahdeksan vuoden ajan opiskelijoiden tai matkailijoiden kanssa. Heidät oli sanojensa mukaan kutsuttu jopa entisten asukkaiden häihin myöhemmin elämän tiellä. Kuulosti siltä, että taas meillä käy suunnaton flaksi ja pääsemme johonkin rauhalliseen lähiöön asumaan uskomattoman ystävällisen ja auttavaisen pariskunnan hoiviin.

Sovimme treffit seuraavalle päivälle, sopivasti lauantaipäivälle puolen päivän aikaan. Noin vartin junamatka keskustasta ja saavuimme hiljaiseen lähiöön ja tallustelimme ohjeiden mukaisen talon pihaan. Talo oli kaunis ja suurehko kaksikerroksinen puutalo, juuri remontoitu ja pienehköllä aidatulla pihalla. Huhuiluumme etuovella ei vastannut kukaan, joten kävelimme takapihalle, koska sieltä kuului kolistelua. Nuori mies tulikin puistamaan kättämme ja pyysi talon isännän paikalle. Harmaapartainen herrasmies tuli tervehtimään meitä iloisesti ja toivotti tervetulleeksi. Kaikki vaikutti täydelliseltä, kaunis lämmin aurinkoinen päivä, miellyttävä lähiö ja juuri remontoitu talo, jonka sisustus oli moderni mutta lämmin. Talon isäntä vaikutti mukavalta ja vastaanottavaiselta. Mitä muuta voisi toivoa?


Lyhyen small talkin jälkeen herra alkoi esittelykierroksen, ensimmäisenä huone johon olisi tarkoitus muuttaa. Hän meni edellä ja me perässä, paitsi että juuri kun ehdimme huoneeseen herra alkoikin jo suurinpiirtein esitellä kylpyhuonetta seinän takaa. Kiirehdimme sinne, mutta herra olikin jo keittiön kimpussa ja juuri kun saimme päät käännettyä sinne, herra olikin jo rappusissa menossa yläkertaan esittelemään heidän kortteeriaan. Tuntui kuin talon isännällä olisi ollut kiire päästä "omalle maaperälleen", turvapaikkaan tai sitten hän muuten vain oli kiireinen. Hän istutti meidät sohvalle ja alkoi soittelemaan vaimoaan paikalle, joka oli jossain asioillaan. Puhelun myötä saimme tietää talon rouvan tulevan hetkenä minä hyvänsä.

Talon isäntä otti ajan hyödykseen ja teki meille pikaisen ristikuulustelun: kauanko olette täällä olleet, missä, milloin, miksi, oletteko töissä, lomalla, opiskeletteko, mikä on kengänkokosi, osaatko tehdä ruokaa, osaatko olla ihmisiksi ja niin edelleen. Kuulustelun jälkeen hän valotti heidän edellisiä asukkaitaan ja kertoili miten heidät oli ystävällisesti kutsuttu häihin ja syntymäpäiville ja kuinka he ovat yhtenään edelleen yhteyksissä ja voi että sentään... Ja sitten tuli litaniaa millaisia asukkaita hän ei yhtään voisi kuvitella ottavansa, kun yksikin oli kehdannu tulla katsomaan huonetta 16kk vauvansa kanssa, ei herranen aika sentään, eihän sellaisen kanssa voisi vanha mies enää asustella. Yksikin oli ollut sellainen, että koko ajan menossa eikä juurikaan kanssakäymisissä heidän kanssaan, kaikenlaisia. Tässä kohtaa alkoi molemmilla olla hymy jo kohtalaisen hyytynyt, mutta vielä mitä!

Talon Rouva saapuikin hetken kuluttua ja jo kättelyn yhteydessä ilmassa kuului ritinää, ilmapiiri oli niin kylmä että henki huurusi ja korvia paleli. Lähes samanlainen kuulustelu alkoi tältä puoliskolta ja vaikka kuinka yritimme kertoilla ja välillä heittää vähän vitsiäkin, emme saaneet rouvan kivikasvoja juurikaan värähtämään. Siinä sitten juttelimme kaikenlaista ja mekin pääsimme kyselemään käytännön asioita kuten missä on lähin kauppa ja onko muita kulkuneuvoja kuin juna keskustaan yms. Vastaukset tulivat lyhyinä, napakoina totuuksina ja edelleen ilman turhia poskipään lihasten nousevia liikkeitä. Joka tapauksessa saimme tietää, että heiltä voisi aina pyytää kyytiä, mutta sehän tietenkin riippuisi siitä ovatko he menossa kyseiseen suuntaan!

"Yksi asia vielä," totesi talon Rouva. "Oletteko tottuneet tekemään itse ruokanne?" Mietimme hetken molemmat kuulimmeko oikein, ja aavistuksen ihmeissämme nyökyttelimme, että kyllähän sitä on jos jotain sörsseliä joskus yritetty kokata ja syötykin. "Niin," rouva aloitti, "ajatuksena tässä on se, että olemme tottuneet siihen että asukkaat hoitavat oman aamiaisensa ja lounaansa, mutta päivällinen syödään YHDESSÄ täällä yläkerrassa!" Tässä kohtaa molemmat olimme jo niin hämillämme, että emme osanneet muuta kuin hymyillä kauniisti ja nyökytellä.

Pian keskustelun aiheet, toisin sanoen talon säännöt ja käskyt, oli ilmeisesti jo tarpeeksi puituja, sillä talon herra päätti istunnon, sanoen: "Miettikäähän asiaa ja soitelkaa minulle" ja ohjasi meidät ulos talosta yhtä nopeasti kuin oli talon esittelynkin hoitanut, hyvä että ehti kätellä vielä lähtiessämme. Ja ennen kuin saimme kengät jalkaamme, olikin herra kadonnut jo yläkertaan takaisin.

Kävellessämme kohti juna-asemaa, kummankaan ei olisi tarvinnut sanoa mitään, mutta toinen meistä sen murjaisi: "Taidetaan jatkaa vähän rennomman vuokraisännän toivossa!"

*Jalmari ja Kirsikka*

torstai 1. lokakuuta 2009

Viimeisenä pysäkkinä Noosa.

Tähän mennessä oltiin tultu jo koko itärannikko alas bussipassia kuluttaen, mutta keksittiin vielä pysähtyä Noosassa, koska mielessä oli vähän hepat kuin delfiinitkin. Ja oli siinä varmaan jotain pakoilua työnteon alkamista ajatellenkin.. Brisbanessa olisi sitten tarkoitus lopettaa lomalöhöilyt ja hankkia järkevämpää tekemistä. Johan tässä oli kolme kuukautta leikitty jotain lottovoittajaa.


Joka tapauksessa karistettiin hiekat kengistämme ja hypättiin vähän hienommassa kylässä pois. Tai siltä se tuntui sillä kovin oli hulppeita taloja ja paljon tyyriitä (joskin UPEITA) sisustuskauppoja pitkin kaupunkia. Voi kun olis muutaman jutun voinut lähettää Suomeen odottelemaan uutta kotia!


Hostelli oli aika vekkuli ja värikäs tapaus heti joogasalin vieressä. Salille olis päässyt tunnille pari kertaa viikossa, mutta meidän perheestä ei tainnut löytyä tällä kertaa ihan niiiin aamuvirkkuja osallistujia.
Oma huone yllätti taas jälleen positiivisesti, koska meidät ohjattiin viereiseen taloon, jossa oli varmaan jonkin sortin vanhoja loma-asuntoja. Talo oli kaksikerroksinen rivitalo ja jokaisessa huoneistossa oli kaksi makuuhuonetta ylhäällä omalla parvekkeella sekä kylpyhuoneella. Alakerrasta löytyi keittiö, olohuone kermanvärisillä, suurilla kulmasohvilla ja pieni wc. Seinillä komeili aikamoisia taideteoksia. Toisessa makkarissa majaili kaksi ranskan miestä, mutta me annettiin niiden olla aika rauhassa.

Muutaman päivän aikana ehdittiin tutustua upeisiin rantoihin ja katsella surffareita aallonpäällä sekä ahtaa ylihyvää cappuccinoa sekä juustokakkua, joka ei tietenkään vetänyt vertoja meidän omatekemille :D



Maastoratsastukseen tutustuminen jäi sitten tallin kaukaisen sijainnin vuoksi ja ilmeisesti siellä ei liian paljon asiakkaita käynytkään, koska soittelivat niin minulle kun Jalmarillekin vielä varmaan kahden viikon päästäkin.
Delfiinireissulle sen sijaan ilmottauduttiin ihan kiskurihintaan, mutta kun niitä söpöläisiä oli pakko nähdä. Odotukset oli, kuten aina, Hyvin korkealla. Miettikääpäs millaista olisi syöttää villejä delfiinejä ihan kädestä ja siinä sivussa vielä pari pelikaaniakin? Ja eikä mitä. Kyyti tuli hakemaan meitä klo 6 hostellilta pienellä pakulla ja porukkaamme kuului aussilainen vanhempi pariskunta sekä uusi-seelantilainen tyttökaksikko. Ajelimme aamu-usvassa kohti Tin can bayta, jonne villit delfiinit joka aamu saapuvat ja näin on ollut jo vuosikausia.
Perillä saimme aamukahvit ja odottelimme muita söpöläisiä saapuvaksi yhden, ilmeisesti tosi nälkäisen, delfiinikaverin seuraksi. Matkanjärjestäjä neuvoi meidät jonon jatkoksi, koska ihmisiä alkoi ilmaantua paikalle jo useita kymmeniä ja teimmekin töitä käskettyä.
Kyllä se yllätys oli kuulkaa suuri siinä vaiheessa kun jokaiselle jonossa olijalle jaettiin yksi kala. Yksi kymmenen senttinen kala!! Siis mitä!? Me oltiin Jalmarin kanssa mietitty, että jos pari tuntia vietettäis pelikaaneja ja delfiinejä syötellen, mutta siinä tapauksessa se fisu olisi pitänyt laittaa kokkiveitsellä aika hienoksi hakkuuksi.
Jalmari sitten lahjoitti ainokaisen kalaparkansa mulle, kun sillä murtu kai kaikki pilvilinnat siinä vaiheessa ja sitten se vaan päätti kuvata mua sen söpöläisen kanssa.
Kaiken lisäksi tää ainokainen delfiinivanhus oli tasan ainoa kaveri, joka me sinä aamuna siellä nähtiin ja se vaan ihan pokkana söi ne kaikki noin 60 kalaa, jotka sille jokainen vuorollaan anto. Tuli kyllä aika koominen olo koko hommasta ja keskityttiinkin sitten kuvailemaan pelikaaneja, jotka raukat jäi ihan kuiville koko saaliista. Onko se nyt reilua sitten, kun kala haisee nenässä ja joka aamu sama vaari saa ne kaikki?





Meidän retki sen kun parani vaan. Matkan järjestäjä oli lähes luvannut, että reissun aikana me tullaan näkemään myös villihevosia, mutta siinä ajellessa se sitten muuttuikin niin, että tuolla jossain metsän reunassa SAATTAA näkyä vilaus, jos ehditte oikein tarkasti kuikuilla. Mitä siellä sitten näkyi, oli kaikkea muuta kun niitä hummia. Mutta on kai sitä vanha tallityttö niitä ennenkin nähnyt. Sitä paitsi meidän oma road trippi voitti tässäkin kohdassa tän reissun ihan sata-nolla. Vieläkö on villihevosiaaa....

Reissun toinen etappi oli vuorostaan lähes konnamainen. Meidät nimittäin ajettiin johonkin puistoon (kuka tässä vaiheessa enää haluaa tietää missä se oli), josta oli tarkoitus löytyä niin lintuja kun kilpikonniakin. Me oltiin Jalmarin kanssa jo linnottauduttu auton takapenkille puhumaan suomea ja jauhamaan hölynpölyä, koska ainoa toive oli vaan päästä kotiin ja saada rahat takasin. Miten sitä kuluttajaa aina höynäytetään?
Kyllä me sitten kuitenkin raahauduttiin ulos autosta vielä viimeisen kerran ja otettiin vastaan paahtoleipäpalat, jotka meille annettiin. Niillä oli sitten tarkoitus hauskuuttaa kaikenmaailman hanhia ja sorsia, jotka tuli puistossa ahneena viereen vaakkumaan. Nähtiin me pari limaista kilpikonnaakin, mutta paljon hienompi se oli siellä vedessä sillon snorklausmatkalla! Kokoakin noin 20 kertaa enemmän. Leivän syöttäminen tuntui tässä vaiheessa jo jotenkin väkisin väännetyltä ohjelmanumerolta ja kyllähän sitä on lapsena saanut tehdä ihan tarpeeksi Aulangon lintupuistossa, jos toisessa.


Kaiken tämän härdellin loputtua päätettiin (taas) arvoisan matkakumppanini kanssa, ettemme enää osallistu yhdellekään reissulle ainakaan noin rahat pois-hintaan ja toisekseen mietimme entistä tarkemmin mitä pystytään tekemään ihan itse ja milloin annetaan mielummin ohjakset paikallisille retkenjärjestäjille.
Onneksi Noosa oli kuitenkin itsessään hieno ja lämmin paikka, joten sitä voimme suositella vierailtavaksi niille, jotka lähiseudulle eksyvät. Omat nokkamme suunnattiin tässä vaiheessa kohti suurkaupungin valoja ja mitäs muutakaan, kun odotukset korkealla!

*Kirsikka ja Jalmari*