Alice Springs and The Rock Tour.

Tämä erittäin pitkä juttuhan menee ensinnäkin niin, että ei enää ikinä tehdä 23 tunnin junamatkaa istumapaikalla, okay guys! Ens alkuunhan tuntui mukavalta päästä kokeilemaan paikallista rautatiekulkupeliä, jonka ikkunasta saisi ihastella outbackia ihan kyllästymiseen asti. Hauskinta oli enemmän tai vähemmän se, että asemalla oli vastassa lentokenttämäinen matkakassien punnitustilaisuus, ja kaikki joiden kapsäkit painoi enemmän kuin 20 kilogrammaa, joutuivat tyhjentämään laukkujaan roskiin. Kirsikan kamoista vain noin kolmisen kiloa oli todettava ylimääräiseksi ja työnnettävä lähimpään jätelaariin. Ei siinä auttanut muu kuin enemmän tai vähemmän itkuaan pidellen raakata kamoja ja miettiä mikä oli tärkeää tulevalle matkalle. Ja se kuka uskoi edellisen tarinan voi unohtaa puolet siitä, okay guys!

Totta oli siis laukkujen punnitus, mutta ylimeneville sais enemmän tai vähemmän kauniin Ikea-tyyppisen muovikassin, kyllä täällä Ozissa tää työergonomia osataan enemmän tai vähemmän hyvin tai paremmin. Meillä siis laukut läpäisi punnituksen yhden meikkilaukun poistamisella pois toisesta rinkasta, sitä voi jokainen enemmän tai vähemmän miettiä kumman rinkasta se oli, okay guys. Siitä sitten pitemmittä puheitta paineltiin junaan etsimään vaunua numero S ja sen paikkoja 40 ja 41, joiden eittämättä luulisi olevan enemmän tai vähemmän vierekkäin, okay guys? Vaan niinpä saattaa tyhmä pohjoismaalainen luulla, sillä tottahan toki ne oli meille varattu peräkkäisinä paikkoina, mutta enemmän tai vähemmän hyvä juttu oli se, että molemmat sai paikan akkunan alta. Onnen kantamoinen oli kuitenkin ystävällinen aussinuorukainen, joka enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti halusi vaihtaa paikkaa Kirsikan kanssa, ja siitä lähtien istuimmekin vierekkäin.

Enemmän tai vähemmän mielenkiintoista oli, miten 1500 kilometrin matkaan saadaan junalla kulumaan 23 tuntia, varsinkin jos miettii mitä suomessa kestää vajaa tuhannen kilometrin matka samalla kulkupelillä. Junan nytkähdettyä enemmän tai vähemmän varmasti liikkeelle tajusimme todellisuuden, kiihdytys oli pitkä kuin se tunnettu nälkävuosi, varmasti ensimmäiset 32min rullasimme vauhtia, jota olisi voinut pitää yllä kävellen - armeijan täyspakkaus selässä, okay guys. Pahiten siinä söi miestä ja enemmän tai vähemmän myös naista, kun viereisen penkin ruotsalaiskomistus, todennäköisesti Håkan, kaivoi tukevaa ruokakassiaan ensimmäisten eväiden toivossa. Naapurimaan nälkäinen pariskunta söi myös ne kaikki kaksi sämpyläänsä, jotka oli tajunnut ottaa mukaan, okay guys. Junassahan on tunnetusti edullinen ja runsas valikoima ravintoa myynnissä.

Seuraavan kerran tajusimme matkan kestoon vaikuttavia tekijöitä, noin 3,8 tunnin jälkeen saavuimme lähimpään ”kaupunkiin” Katherineen, jossa meitä lyötiin ällikällä. Kuulutus kertoi junan seisahtuvan vaivaiseksi neljäksi tunniksi, mutta onneksi cityyn lähti asemalta enemmän tai vähemmän erilaisia kiertoajeluita ja itse asemahan oli vallan viihdyttävä rautaisine penkkeineen ja jopa yhdellä limsa-automaatilla varustettuna – joka sekin kuitenkin oli rikki. Kyllä täällä toi pienen naapurikaupungin rahantulo osataan taata, pysäytetään ainoa ohi menevä juna enemmän tai vähemmän pitkäksi ajaksi ja järkätään täysin turhia kiertoajeluita lähiseudun termiittikekojen ja kuivien jokien ohitse. Mehän tietenkin jäimme protestinomaisesti istumaan asemalle, okay guys!

Katherinesta Alice Springsiin muistikuvat ovat enemmän tai vähemmän mukavia ja jälkipolville kerrottavia, ja siksi sensuroimme sen tässäkin hyvin lyhyeksi, okay guys. Näkymät olivat enemmän tai vähemmän outbackimäistä polvenkorkuista vaaleaa heinää ja välillä muutama matala puska, siellä täällä valkoinen eukalyptuspuu, okay guys. Näkymät rupesivat siis nopeasti nukuttamaan samoin laskeva aurinko, mutta arvatkaapa oliko nautinto nukkua Ghan junan penkeillä. Enemmän tai vähemmän epämiellyttävän epäergonomista se oli ja siksipä asentoa tarvitsi vaihtaa ainoastaan joka seitsemäs minuutti, kyllä oli nukkumisen puolesta raukea olo päätepysäkillä, jonne saavuimme aamulla klo 9.01. Olisimme kyllä olleet perillä jo puolisen tuntia aikaisemmin jos kuskina olisi ollut enemmän tai vähemmän reikäpäinen suomalaiskuljettaja, sillä aussipoika taas körötteli loppumatkan aasin vauhtia.

Perillä jälleen nasahti päin pläsiä, lämpötila oli 8 astetta positiivista ja Jalmarilla oli päällään enemmän tai vähemmän sopiva asustus, shortsit ja t-paita, sekä läpsykkäsandaalit jalassa. Noh, ei muuta kuin tuulta päin ja kapsäkistä vähän kangasta iholle ja ystävällisen tätin ohjaamana kävelemään asemalta majapaikkaan, kuulemma vain 15min kävely. Enemmän tai vähemmän puhui täti lööperiä, sillä puolen tunnin jälkeen alkoi jo vähän ketuttamaan noin 30kg kantamuksinemme. Eipä siitä sen enempää, sillä se jota enemmän tai vähemmän kiinnostaa itse matkan aihe niin siihen päästään nyt, okay guys.

Seuraavana aamuna klo 4.30 pärähti nokialainen puhelin, ja enemmän tai vähemmän väsyneet suomalaiset lähtivät suihkun ja aamupalan kautta odottelemaan The Rock Tourin opasta noutamaan meitä iki-iki-ikimuistoiselle reissulle, edessä 3pv ja 2yötä Red Centeriä. Kohteina tulisi olemaan Kings Canyon, Kata Tjuta eli Olgas ja Uluru eli Ayers Rock, ensimmäinen on kuoppa maassa ja kaksi seuraavaa enemmän tai vähemmän järjettömän isoja ja punaisia kiviä. Kings Canyon tulla tupsahti hetkessä vastaan, sillä koko 21 hengen retkikunta nuokkui koko matkan, kuskia lukuun ottamatta, okay guys. Kanjonilla tehtiin 3 tunnin patikointi pitkin kanjonin reunoja ja ensimmäinen ryhmäläinen tippui jo ensimmäisessä nousussa, toki kyseessä oli selkäkramppi eikä itsemurha, eikä hän siis oikeasti tippunut, ainoastaan kuvainnollisesti, okay guys. Patikointi sinänsä oli nopea suoritus muilta, aina kun ryhmä alkoi ottamaan toista kuvaa jostain kohtaa, huusi opas enemmän tai vähemmän kutsuvasti jatkamaan. Ja koko Kings Canyon juostiin läpi noin 80 kilsaa tunnissa, okay guys.

Intiaani.

Kanjonilta lähdettiin minibussilla kohti kauempana olevia tulevia kohteita. Matkalla oli paljon liikennekuolemia, useampia kenguja ja sarvipäitä oli saanut surmansa ottaessaan yhteen peltilehmän kanssa. Mutta ravintoketju pysyy kuosissa, sillä saipahan autiomaan lähes kondorin veroiset kotkatkin ravintonsa näistä haaskoista. Auringon laskiessa ryhmä keräsi outbackistä kuivia polttopuita, joita ei ollut vaikea hakea, sillä kuivalla kaudella siellä ei paljon vehreyttä ole. Ja kun auringon säteet olivat enemmän tai vähemmän poissa, saavuimme leiriin, eli ei minnekkään. Tarkoitus oli laittaa ruokaa nuotiolla ja nukkua taivasalla, enemmän tai vähemmän lämpimissä swägeissä, ne oli pressumaiset pussit, joihin laitettiin makuupussi sisälle. Kokkina toimi enemmän tai vähemmän taidokas oppaamme, jonka spesiaalina oli chili-con-carne. Riisi ja soosi keitettiin kaasuliedellä, mutta makua antamaan kokkimme haudutti toisenalaisessa soosissa vihanneksia nuotiolla, kaivaen rautapadan maahan ja lapioimalla päälle kuumia hiiliä (ja samalla vähän hiekkaakin). Moni luulisi tämän olevan erinomainen tapa valmistaa ruokaa ja olihan se, makukin oli mitä mahtavin, ainoa ja vahvin mauste taisi olla enemmän tai vähemmän toivottu, tuhkan ja hiekan sekoitus. Se narskui mukavasti hampaiden välissä luoden oikean tunnelman tähän ulkoilmaleiriin, okay guys!

Kuva netistä. Wedge-tailed eagle.

Masut täynnä alkaa väsyttämään, okay guys? Porukka sitten alkoi rapistelemaan swägejä ja makuupusseja asentoon, oppaamme Sam neuvoi laittamaan sukat ja kengät swägin alle tai sisälle yöksi. Monen ilme oli enemmän tai vähemmän mielenkiintoinen, kun Sam paljasti syyn. Aamulla saattaisi puuttua toinen kengistä, sillä lähimaastossa oli silläkin hetkellä dingoja tsekkaamaassa vähän iltapalaa tai vain leikkikalua. Koiran sukuisina otuksina tykkäävät järsiä hikisiä kenkiä. Tämän jälkeen jokainen meni enemmän tai vähemmän rauhallisin mielin makkariinsa tärisemään... kylmää. Onneksi matkan alussa Sam pakkomyi meille 10AD hintaiset Rock Tour pipot, sillä yölämpötila tulisi olemaan noin 0-3 astetta positiivista. Eipä osannut J tai K kuvitella ostavansa pipoa australian matkallaan! Eikä kyllä kuvitella sitäkään, miten upea tähtitaivas voi olla näkyvillä, kun ollaan keskellä ei mitään, valona ainoastaan leirinuotio. Ainoastaan lapsena talvella lähipellolla on nähnyt vastaavaa tuiketta, mutta täällä tähtiä vaan tuntui olevan ainakin kolminkertainen määrä. Kokemus oli kertakaikkiaan enemmän tai vähemmän henkeä salpaava, okay guys. Mystisen kokemuksen kruunasi Kirsikan yöllä kuulema ajoittainen shamaanin laulu, joka herätti hänet useampaan kertaan. Kukaan muu ei asiasta kertoillut aamulla, joten Kirsikka oli ainoa meistä, jonka alueen alkuperäisväestö oli selkeästi hyväksynyt sisäpiiriin.. tai sitten jollain oli erikoista musiikkia iPodissaan ja voluumi vähän liian isolla.

Aamuherätys klo 5.15 on ihan omiaan tällaiselle reissulle, okay guys. Ja pitemmittä kaskotteluitta kajahti oppaamme sotilaallinen käsky: swägit rullalle ja makkarit säkkiin, aamupalalle mars! Aikaa viisi minuuttia! Jokainen löysi kenkänsä ja tavaransa, mutta Kirsikka hukkasi tässä kiireessä rakkaan tyynynsä jonnekin makuupussien syövereihin, jonka Sam lupasi löytyvän illalla seuraavassa leiripaikassa. Oli nimittäin enemmän tai vähemmän kiire tien päälle ja kohti Kata Tjutaa eli Montaa Päätä. Parin tunnin ajomatkan jälkeen, monta päätä oli näkyvissä. Edessä oli jälleen parin tunnin patikointi ympäri näiden kallojen, jotka olivat saaneet nimensä alkuperäisväestön edustajilta. Koska heillä on numeroina vain 1,2,3 ja monta, oli nimeksi tullut Monta Päätä, niiden yhteismäärän noustessa yli kolmannen luvun, okay guys. Patikointi alkoi yhtä vauhdikkaasti kuin kanjonillakin Samin vetäessä joukkoa, mutta alueen parhaalla näköalapaikalla hän päästi meidät irti neuvoen reitin takaisin autolle, enemmän tai vähemmän selvästi. Loppumatkaan kuluisi jo aussineuvoista tutuksi tullut n. 15 min, jonka tajusimme olevan huono vitsi, sillä vasta noin tunnin löntystelyn jälkeen saavuimme takaisin parkkipaikalle ja ihanaan auringon korventamaan minibussiin. Patikoinnin jälkeen saimme tilaisuuden ottaa Monesta Päästä valokuvan matkan takaa, jolloin kaikki pääsisivät enemmän tai vähemmän samaan kuvaan. Samalla bongasimme reissun ensimmäiset kyttyräselät, eli kamelit, joita on tällä hetkellä jo kuulemma noin miljoona Aussilassa.

Okay guys, oli vuorossa ajomatka kaikkein isoimmaille kivelle maailmassa, eli Ayers Rockille! Edessä auringonlasku, tuijottaen punaisen ruskeaa kiveä ja illallista nauttien viinilasit kädessä. Paremmalle väelle oli tarjolla vieressä shamppanjaa ja hedelmiä, valkoiselta pöytäliinalta tarjoiltuna. Oli se meidänkin illallinen ihan nautinnollinen, eiliselle chili-con-carnelle maistuvaa kanariisisekoitusta, olikohan tiskaajalla jäänyt hommat enemmän tai vähemmän puolitiehen. Onneksi punaviinin siemaukset peittivät nämä epäolennaiset sivumaut. Auringonlasku itsessään jäi pilviverhon takia enemmän tai vähemmän torsoksi, eikä upeaa mainoskuvissa näkyvää iltaruskoa saatu vangittua digifilmille vaikka noin 48 harjoituskappaletta otettiinkin. Vastapainoa tälle antoi kuitenkin se, että filmille saatiin dingo, joka oli etsimässä iltapalaa turistien poisheittämistä matkaeväistä, kaveri oli kuitenkin aika ujo ja kierteli vain lähimaastossa puskien seassa.

Yöleiri oli tällä kertaa enemmän tai vähemmän laadukas leirialue, jossa saimme nauttia noin 0,0034 barin vedenpaineesta, joka tuli meille suunnilleen rintalastan korkeudelta, okay guys. Suihku kyllä antoi freesin fiiliksen ja muutenkin oli turvallisempaa olla edes vähän sivistyneemmässä leirissä kuin autiomaassa. Jälleen swägejä ja makuupusseja asentoon ja nukkumaan. Ja koska Kirsikka oli sisäpiiriin otettu ohjasivat erämaan henget hänet juuri oikeaan aikaan makuupussisäkille ja kappas tyyny oli kuin taivaasta pudonneen päällimmäisenä, enemmän tai vähemmän ihmeellistä, eikös? Uni kuitenkin keskeytyi puoli kolmen aikaan ihanaan sateen ropinaan. Pikkupaniikin omaisesti Sam neuvoi meitä menemään autoon tai laittamaan sadesuojan pressusta. Sokerista tehdyt brittinaiset ja yksi sakemanni menivät autoon, kun muut äheltivät pressua paikalleen. Ja tottakai, kun suoja oli valmis noin 45 min kuluttua, oli sade lakannut ja autossa olleet ripeähenkiset olivat paikalla kyselemässä makuupaikkojaan. Enemmän tai vähemmän reilua, okay guys. Loppuyö menikin sitten valvoessa muilla paitsi kolmella kuorsaavalla retkikuntalaisella, reiluus jatkui.

Aamulla oli tarkoitus nauttia aamupala Ulurun juurella katsoen puolestaan auringonnousun luomaa mystiikkaa tässä järjettömän isossa kivenmurikassa. 5.45 herätys, ja kamat kasaan ja kivelle, pimeässä vain taskulampun valokiilat olivat nopeita liikkeitä tähän aikaan aamusta. Kiven juurella aamupalana oli chili-con-carnelle maistuvaa puuroa ja paahtoleipää. Auringon ensisäteet hieman loivat enemmän tai vähemmän mystistä tunnelmaa, mutta se oli nopeasti ohi se, pilvet jälleen olivat enemmän tai vähemmän pääroolissa. Jälleen kuitenkin ystävämme Dingo tuli myös ruokailemaan ja tällä kertaa sitä olisi voinut syöttää kädestä tai kädellä, okay guys.

Auringon päästyä täyteen valoonsa, päästi Sam meidät irti. Tarkoituksena oli joko kävellä ympäri tämän jylhän kivenmurikan tai kiivetä sen päälle. Enemmän tai vähemmän vakavaan sävyyn Sam kuitenkin kehoitti olemaan kiipeämättä sinne, hän kuvainnollisti asiaa vertaamalla Ulurua vaikkapa meikäläisten kirkkoon – kuka nyt kiipeäisi länsimaisen kirkon katolle juhlimaan suoritustaan, okay guys? Päätös oli kuitenkin meidän jokaisen oma, vaikkakin tämänkin lauseen loppuun Sam kertoi netissä olevasta kirjelmästä, jossa kerrotaan kivelle kiivenneistä ja enemmän tai vähemmän itseään satuttaneista ihmisistä joko kiipeämisvaiheessa tai myöhemmin kotimaassaan. Myös tämän aboriginaalien pyhän paikan liepeiltä kiven, hiekan tai muun sellaisen vieminen taikka turmeleminen tuottaa uskomusten mukaan huonoa onnea. Siispä me päätimme ottaa reippaan aamukävelyn murikan ympäri, joka kestäisi joko kaksi tuntia tai enemmän, saattaisi kestää myös vähemmän, joka tapauksessa harvemmin tulee kotisuomessa lähdettyä aamulla kahdeksan silmässä kahden tunnin lenkille. Ainiin, itse asiassa yöllisen sateen vuoksi, kukaan ei sinä päivänä päässyt kiipeilypuuhiin, okay guys.

Ihmisiä kiipeämässä Ulurulle päivää ennen sadetta.

Jyrkkä oli. Kumarassa ja köydestä kii, jos kiivetä halusi.

Sen verran vielä, että kiertäessämme Ulurua parin tunnin ajan siitä sai enemmän tai vähemmän irti. Ei, emme käyttäneet hakkua vaan otimme silmän käteen. Kivettynyt hiekkakivivuori näyttää nimittäin aika monenlaiselta eri vinkkeleistä, etäisyydestä tai auringonvalosta riippuen. Jostainpäin se näytti ihan kivettyneeltä valaalta, toisaalta ihan ruosteiselta sukellusveneeltä, jopa ufoksi Jalmari sitä epäili, okay guys. Tulipahan nähtyä tätä kauan odotettua, ehkä yhtä maailman ihmeistä, ainakin noin 4-6 tuntia tällä reissulla, enemmän tai vähemmän läheltä tai kaukaa, niin että näkyy varmaan vielä ensi vuonnakin verkkokalvoillamme.

Uluru kun taakse jäi, mietittiin hiljaa mielessäim', mitä sitten tehtäisiin, kun lapset siitä kyseliis... Onneksi Sam ratkaisi pulman ja kertoi aboriginaalien helpoimman version Ulurun ja Kata Tjutan synnystä, mutta sen saattekin sitten kuulla livenä, sillä siihen liittyy erittäin monimutkainen demonstraatio, okay guys!

Reissun viimeinen pysäkki pätkähti eteen muutaman tunnin mukavan minibussikyydin jälkeen; Sam soitteli koko matkan ja varsinkin tämän viimeisen 300 km aikana ehkä noin 4-7 eri kappaletta mp3-soittimestaan ja parasta oli jo edellä mainitun laiskan brittineidin yhtyminen näihin biiseihin. Viimeinen pysähdys tehtiin kamelifarmille, okay guys. Vain viiden australian doltsin hintaan saimme vetäistä noin 100 metrin pikaratsastuksen kamelin selässä ja kyllä kuulkaa kannatti! Ei voi verrata suomenhevosella ratsastamiseen, varsinkaan kun Jalmarilla ei ainakaan ole mitään käsitystä siitä. Varsinainen herkkupala oli loppusuora, jossa kameli tempaisi 40 metrin pikapyrähdyksen kyttyrät täristen, oli siinä enemmän tai vähemmän naurussa ja suitsissa pitelemistä.

Okay guys, sitte me täräytettiin Toyota minibussista viimeiset höyryt ja kohta oltiin takas Alicen suojissa ja kyllä muuten suihku ja uni maittoi enemmän tai vähemmän tämän reissun päälle, okay guys. Ja nyt jos joku jaksoi näinkin pitkälle lukea, ONNITTELUT! Tässä vähän yritimme samaa kuin oppaamme Sam, joka jaksoi kyllä kertoa tarinoita ja ennen kaikkea hokea sanoja ”enemmän tai vähemmän” jokaisessa lauseessa ainakin kerran, sekä ”okay guys” jokatoisen lauseen perään ja ehkä väliinkin. Eli mikäli teillä meni hermot tämän pienen tekstinpätkän aikana, miettikää kuunnella sitä vieraalla kielellä noin kolme päivää enemmän tai vähemmän putkeen, okay guys!

*Jalmari ja Kirsikka*

p.s. Jos nyt ei kukaan vieläkään kommentoi mitään niin blogi saattaa ihan vallan hiljentyä tai muuttua jopa maksulliseksi (ei sillä että rahat olis meillä lopussa). Jokaisen tekstin jälkeen alla on ”Kommentoi” nappula, siitä vaan rohkeasti haukkumaan näitä lööpereitä tai sitten vain terveisiä aurinkoisesta Suomesta. Nimimerkkinä voi käyttää vaikkapa ilioS jos olet Soili ja et halua kertoa kuka olet..