Road trip in the Outback

Elikkä ajoreissu Australian erämaassa. Tapahtuma sai alkuperäisen ideansa siitä, että saksalainen neitonen kertoi saaneensa halvan asuntoauton vuokralle netistä, hintaan jota pystyi ainoastaan epäilemään todeksi. Tottakai kysyin nettiosoitteen muistiin, että voisimme ihmetellä samanmoista tarjousta itsellemme. Viiden päivän keskimaa-reissun ja isojen kivien ihmettelyn jälkeen menin yllä mainitulle nettisivuille, ja ihme kyllä, minun oli heti tartuttava puhelimeen ja soitettava palvelun tarjoajalle. Asia vahvistui puhelimessa, saisimme asuntoauton käyttöömme viideksi päiväksi hintaan 1 dollaria per päivä! Jotainhan täytyy olla koirana haudassa, joten selvisi että tuon viiden päivän aikana meidän tulee ajaa auto Darwinista Cairnsiin, ja kilometrit on rajoitettu. Eli vaikka ajaisimme yötä päivää emme saisi juurikaan poiketa pääteiltä tai joudumme maksamaan ylimääräistä jokaisesta kilometristä. Kuitenkin oli vielä ylimääräinen porkkana, saamme 500 dollaria rahaa polttoaineeseen, mikä tuntui siltä, että autohan on käytännössä ilmainen viiden päivän ajan!

Teimme sopimuksen, ja parin päivän päästä menimme aamulla hakemaan autoa, jonka kuvauksen perusteella luulisi olevan pienehkö pakettiautosta muokattu asuntoauto. Mitä vielä, paikan päällä selvisi, että saamme täysverisen caravaanarin unelman. Toki kaikkia miehiä ei ehkä miellyttäisi se, että auto on rakennettu Fordin rungolle, mutta parasta siinä oli tehokas turbodiesel moottori, josta kyllä vääntöä löytyi. Koosta kertoo ehkä se, että takana oli paripyörät. Auto käytiin läpi tehokkaan nopeasti vuokrafirman edustajan kanssa, joka neuvoi miten vempaimia käytetään sekä käytiin ulkopinnat autosta läpi siltä varalta, että sattuisin erehdyksissäni hieman kolhaisemaan sitä. Kaikki näkyvät naarmut ja lommot kirjattiin ylös, kunnes molemmat olivat tyytyväisiä.

Eipä muutako rahat tiskiin, kaikki 5 euroa, allekirjoitukset papereihin ja fiilistelemään kuumalle kesäiselle moottoritielle. Autohan tuntui ensiajelulta ihan kivalle, joskin vähän kookkaammalta kuin kotoinen Fiat Punto (terveiset vain Annalle ja Petrille, pitäkää hyvää huolta siitä). Oudointa kuitenkin oli ajaa sitä ”väärää kaistaa”! Ensialkuun olisi voinut kuvitella, että myös polkimet käännetään niin että kytkin on lähimpänä keskiviivaa jos kerran rattikin, muttei onneksi sentään – meinaan siinä olisi ollut opettelemista.

Edessä siis pääteitä pitkin noin 2,9 tuhatta kilometriä viidessä päivässä. Eihän Oulu-Helsinki väli päivässä paha ole, mutta se viitenä päivänä peräkkäin on! Eikä asiaa auta se, että lähtiessä toivotettiin: Turvallista matkaa, varokaa kenguja ja karjaa, sekä villisikoja! Ensimmäisen päivän pikataipaleen aikana ymmärsimme yskän, edellä mainittuja eläimiä oli täkäläisittäin sanottuna roadkill'einä jotakuinkin ainakin 1 jokaista kymmentä kilometriä kohden, joissain kohdin jopa 3 kengua oli päättänyt päivänsä autoa vastaan painiessaan, sadan metrin alueella.

Maisema ei kamalasti vaihtunut, erämaa-ajelu on kyllästymiseen asti sitä itseään. Hauskimpia sinänsä ovat joko keltaiset varoituskyltit tielle ampaisevista elukoista tai yllättävistä harjanteista sekä tauoista muistuttavat kyltit, parhaan sloganin ollessa vapaasti suomennettuna: Tervetuloa perille elävänä – selviydy tästä matkasta pysähdellen! tai Lepopysähdys tai kuoleman pysähdys! Perään oli yleensä mainittu seuraavan levähdyspaikan etäisyys.

Tästäpä aasinsiltana meidän pysähdyspaikkamme karkeasti:

1. päivä

Ajoimme Katherineen asti tankkaamaan auton ja itsemme, emmekä niinkään säikähtäneet omaa nälkääme, mutta auton ruokahalun tajuttuamme jouduimme hiljentämään ajovauhdin vajaasta satasesta jotakuinkin kahdeksaankymppiin tai alle, muuten joutuisimme maksamaan polttoaineesta ja sehän ei käy, kun ilmaiseksikin pääsee. Lyhyen pysähdyksen teimme myös Matarankassa evästäen, samalla näimme ihka ensimmäisen villin kengun! Yöksi sitten menimme Daly Waters Roadhousen pihalle. Paikka oli suuri liikenneasema, joka takapihalla oli maksullinen caravaaniparkki – yövyimme ilmaiseksi aidan vihreämmällä puolella.

2. päivä

Aamun sarastaessa hiivimme matkaan ja pysähdyimme reilun 100km päähän aamupalalle Dunmarraan. Vatsa täynnä kaurapuuroa, paahtoleipää ja kyytipoikana kahvia tahi teetä jatkoimme matkaa ajatelleen, että tänään ajamme jo osan huomisestakin matkasta. Olisi mukava pysähtyä jossain kivassa yöpaikassa jo aikaisin. Hieman Elliotin tankkausstopin jälkeen, keskellä ei mitään, oli sattunut outo kolari, jossa oli citymaasturi katollaan keskellä tietä, mutta asuntovaunu sen koukussa kiinni tönötti tyytyväisenä pystyssä.

Toisesta autosta ei erottanut kolarin merkkejä. Kaikeksi onneksi kuulimme ihmisten olevan täysin kunnossa, fyysisesti. Siitä tuli sitten 1,5 tunnin pysähdys, ennen kuin hinausauto oli paikalla ja tie siivottu ajokuntoon. Three ways roadhousen tankkausten jälkeen käännyimme kohti itää ja yövyimme Barcly Homestead Roadhousesta seuraavalla ilmaisella caravaanipaikalla, suomalaisittain iso p-paikka.

3. päivä

Tie itäänpäin oli tasainen kuin perunapelto syksyllä, eikä asfalttia kummemmin oltu aina edes yritetty paikkailla. Ymmärtäähän sen että kilometrejä riittää ja oltiin jo sen verran lähellä kahden osavaltion rajaa, että mieluummin tie pidetään kunnossa lähempänä omaa pihaa. Tietä tuntui välillä jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan ja... suorat olivat välillä niin pitkiä, että rattiin nukahtaessa saattaa ehtiä herätä puolen tunnin päikkäreiltä ennenkuin on tieltä ulkona. Onneksi iltapäivän puolella seuraava pysähdyspaikkamme alkoi lähestymään ja maisemat vaihtumaan.

Mt Isa oli nimensä mukaisesti vuoristoisessa maisemassa oleva pikkukaupunki, ja kurveja alkoi tulemaan, samoin mäkiä. Päätimme kuitenkin tauon jälkeen ajaa vielä tuntisen pari ja yövyimme hieman Cloncurryn jälkeen, jälleen ilmaiseksi.

4. päivä

Aamulla päätimme ajaa itärannikolle, vastoin alkuperäistä suunnitelmaa, joka oli nousta ylös Hughendenistä kohti Cairnsia. Aavikkoa oli nähty tarpeeksi, joten oli aika rannikon tulla esiin. Ajoimmekin Townsvilleen asti, jossa aioimme yöpyä oikein maksullisella caravaanarialueella saadaksemme sähköä akkuun ja paremmat suihkut yms. Suhautimme Townsvillen keskustan läpi tajutaksemme, että kohti pohjoista pääsee myös ennen Cityä. Siellä siis ensimmäiseen caravaanikylään. Sehän oli pirulainen suljettu jo 8minuttia sitten klo 18.00, kuten myös toinenkin lähialueelta löytämämme. Ilmeisesti ihmiset lähtevät ajamaan klo 10 ja alkuiltapäivästä menevät jo ”telakalle”. Ajoimme jälleen seuraavalle yleiselle asuntoautojen ja -vaunujen yleiselle nurmialueelle mutustelemaan pastaa ja nukahtamaan.

5. päivä

Matkaa määränpäähän oli enää 350km, joten ajattelimme ottaa lunkisti ja katsella maisemia. Tie ei kuitenkaan kulkenut rannikolla, joten maisemat olivat muutoin samat kuin erämaassa, mutta vehreämmät, hittolainen! Saavuimme siis Cairnsiin nopeasti ja vihdoinkin pääsimme oikein luksusleirintäalueelle, jossa oli mm. pari uima-allasta, ravintolaa ja ilmainen langaton internetti. Tässä vaiheessa joku ehkä huomaa, että ”Hei, niiden piti olla matkalla vain viisi päivää!” Yllätys yllätys, otimme ylimääräisen maksullisen kuudennen päivän ja saimme nauttia kerrankin karavaanauksesta hienolla alueella. Ihaninta oli rauhallinen ja hiljainen ilta, jota romanttisesti piristi kymmeneen asti ohikulkevat viljajunat sekä viereisen tontin tanssiravintolan kantrimusiikki sekä naurunremakat, hiphei!

Asuntoauton palautus oli enää edessä ja muutto takaisin hostellielämään, yök! Luovuimme nihkeästi autosta mitä kuvastaa se, että vuokrafirman miehen täytyi huomauttaa Jalmaria antamaan avaimet pois taskusta. Saimme viis hunttia massia pankkitilille tankkauskuitteja vastaan, loppujen lopuksi maksoimme autosta 5 dollaria ja löpöstä 26,32 dollaria (siis mitä meni yli 5sadan), plus ylimääräisen päivän maksu 75 dollaria ja viimeinen leirintämaksu 32 dollaria - ihan jees siis kuuden päivän karavaanaus kokemuksesta.

Parasta matkalla oli kaikki ne eläimet mitä näimme, varsinkin elävät. Eläinkirjoa oli mm. suloiset kengurut ja wallabit, hervottoman isot kotkat sekä kymmeniä erilaisia pienempiä lintua, joista osa teki melkoisia harakiri lentoja aivan auton edestä kiitäessämme kahdeksaakymppiä valtatiellä. Hevosia ja nautakarjaa, jälkimmäistä paikoitellen hervottoman isoja laumoja, härkiä tai buffaloja (mitä lienee), vuohia, pari dingoa, villisikoja sekä elävänä että kuolleena, emuja, sekä tajuton määrä termiittejä tai oikeastaan termiittikekoja. Mielenkiintoinen piirre oli myös sadat tien kanssa risteävät purot, joista suurin osa oli tällä hetkellä kuivia. Yksi niistä oli nimetty Kirsikan mukaan Cherrys Creek'ksi, kuvaa emme saaneet, koska meitä hiillosti silloin suunnaton rekka. Jossain vaiheessa purojen nimeäjällä ilmeisesti on loppunut joko mielenkiinto tai mielikuvitus, koska nimet olivat peräkkäisissä puroissa Ensimmäisen mailin puro, Toisen mailin puro, Kolmannen mailin puro ja niin edelleen.

Pahinta tai pelottavinta oli varmaankin maantiejunat eli uskomattoman pitkän rekat, joiden perässä oli lähes aina 3 vaunua ja pituus yli 50 metriä. Ne ajoivat varmaankin niin lujaa kuin uskalsivat ja ennen ohitusta välimatka takapuskuriimme olematon. Turvaväli on tälle ammattiryhmälle kohtuullisen tuntematon käsite ilmeisesti.

Pelottavaa oli myös ajaminen iltahämärässä tai pimeässä, tuntui että jokainen puska liikkui ja joka mutkassa oli itsemurhaa hautova lehmä tai kenguru ellei jopa emu!

Nyt olimme siirtyneet pohjoisen paratiisista erämaan kautta itärannikon vehreään backpackerkaupunkiin Cairnsiin ja uudet kokemukset odottavat itseään, malttakaa hetki niin kuulette niistäkin ;)

Reissussa rähjääntyneet

*Jalmari ja Kirsikka*

Litchfield.

Isot kivet ja makuupussielämä vaihtui siis Alice Springsin hostelliympäristöön, jonne päästyämme yritettiin kylläkin saada itsemme pikimmiten pois sieltä takaisin pohjoisen lämpöön. Jääkylmä suihku ja vaatteiden vaihto oli kuitenkin luksusta verrattuna hikipaitaan, joka oli ollut jo monta päivää päällä. Tilasimme junaliput takaisin Darwin cityyn, kyllä kai se matka menisi ihan vanhalla rutiinilla.. Tällä kertaa ei voi kiistää sitä, ettekeikö meillä olis ollut ruokaa mukana. Noin kolme kassillista kaikkea mahdollista hyvää mitä saattaa kaupasta löytyä, kuten sipsejä ja donitseja, eli kaikkea hyvin ravinnepitoista! Matka oli tietenkin aivan yhtä rentouttava, kun ensimmäisellä kerralla. Jalmari taisi nukkua pehmeällä lattialla ja Kirsikalla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia löytää hyvää asentoa. Ja niskat kiitti aamulla.
Darwin otti meidät mukavasti vastaan ja oltiin kyllä tosi iloisia päästessämme takain "kotiin". Niin sitä vaan tuli Darwinistakin tuhat kertaa mukavampi kaupunki heti kun kävi jossain, mistä ei niin välittänyt. Rock tour oli tietysti mieleenpainuva, mutta Alice Springs ei ollut meidän paikka.


Jahka olimme saaneet karistettua Red Centerin punaisen hiekkapölyn harteiltamme (kengistä se ei enää onnistu..ne OLI valkoiset..) suuntasimme Darwinin vieressä sijaitsevaan kansallispuistoon, joka tottelee nimeä Litchfield. Koska olimme saaneet päähämme kaikenlaisia hulluja suunnitelmia tulevaisuuden varalle, meillä oli tasan yksi kokonainen päivä aikaa tällaiselle reissulle. Ihana Kakadun luonnonpuisto oli vain pakko sivuuttaa ja toivoa, että joskus vielä pääsisi sen näkemään. Siellä olisi kuitenkin ollut niin paljon näkemistä, että valitsimme pienemmän puiston päivää varten.

Koska Kakadu Dreams toimiston täti ei ymmärtänyt juuri laisinkaan Kirsikan kaunista suomiaksenttia, marssimme tien toiselle puolelle toimistoon ja varasimme matkan noin sataan dollariin per nuppi. Meille kerrottiin, ettei kannata laittaa aurinkorasvaa, jos haluaa pidellä eläimiä sylissä sillä rasvakerros alkaa ärsyttää eläinten ihoa ja sitten ei tiedä mitä tapahtuu. Ilman rasvauksia siis heräsimme viiden aikaan aamulla ja klo 7 lähti pikkubussi kohti vehreempiä maisemia.

Ensimmäinen pysähdys olikin hieman krokopainotteinen, nimittäin Adelaide River. Tiedettiin jo ennestään, että sieltä oli monta krokotiilia pyydystetty, joten jonkinlaista kuhinaa saattoi odottaa. Ennen jokiajelua meille kuitenkin kerrottiin, että olis mahdollista pidellä käärmettä, jos haluaa. Silmät selällään kahdeksan aikaan aamulla sitten tuumailtiin, että helkkari kai sitä nyt yhtä käärmettä voisi vähän koskea edes. Kirsikka ei tosin arvannut, että kyseessä olikin ihan kunnon luikero eikä mikään kyykäärme. Jalat alkoi tutista jo suurinpiirtein noin viiden metrin etäisyydessä ja vauhti vaan koveni mitä lähemmäs oma vuoro tuli. Pakkohan se oli sitten kokeilla, kun alkais kumminkin vaan harmittamaan, jos jättää vaan katselun puolelle ja pulssikin näytti vain jotain viittäsataa. Ihan mukavaahan se oli, kun vaan olis tienny mistä pitää kiinni sillä luikero ei pysähtynyt hetkekskään. Käärmettä ei saanut kuulemma puristaa, mutta jostain syystä se kaveri ei kuullut sitä sääntöä ja alkoi kiertyä vähän epämukavasti kaulan ympärille. Tai ehkä se vaan halas. Mene ja tiedä.

Tässä Monty kokonaisuudessaan ja ensimmäinen joka uskalsi ottaa sen kaulaansa.

Toinen käärme oli astetta isompi. Kuvassa satunnainen turisti.

Veneajelu Adelaide Riverillä oli sinänsä mukaansatempaava, että veneen kapteeni tykkäsi kertoilla kaikenlaisia kauhujuttuja mikrofooniin. Tietysti vasta siinä vaiheessa, kun ovet oli kiinni ja pakoon olis päässyt vaan uimalla, joka ei sinänsä olisi huono vaihtoehto kuumassa Darwinissa, mutta mikäli tahtoisi päästä rannalle elävänä, kannattaa varmaan jättää väliin koko ajatus. Ensimmäisenä kapteeni määräsi meidät puoliksi toiselle laidalle ja puoliksi toiselle laidalle venettä ja kielsi ketään vaihtamasta puolta, koska muuten vene kaatuis ja noin suoraan sanottuna me kaikki kuoltais. Sitten se kertoi, että veneessä oli kolmet pelastusliivit. Paitsi että yhdet oli sille itselleen ja toiset sen apulaiselle ja kolmannetkin varmaan rikki. Sen jälkeen kapteeni tosin ilmoitti, että pelastusliivien kanssa uiva selviää noin 90 sekuntia vedessä, mutta ilman liivejä voi päästä uimaan jopa viisi minuuttia. Joku on tainnu unohtaa ruokkia krokot?

Adelaide River.

Näillä siis mentiin ja eikä aikaakaan, ehkä noin sata metriä ajeltuamme, lähti ensimmäinen krokotiili rannalta meitä kohti. Apulainen nappasi vähän lihamönttiä ongen päähän ja heilutteli sitä vedessä ja me sitten kovasti kuvattiin ja ihmeteltiin noita rumia otuksia. Tätä jatkui seuraava vajaa tunti ja krokotiilejä näkyi ihan kokoajan joko vedessä tai rannalla, joten koskas lähdettäs vähän kanootilla soutelemahan Adelaide Riverille?
Paikalla oli krokojen lisäksi myös satoja papukaijoja vihreissä puissa ja isoja, ties mitä kotkia, joille apulainen heitti loput jämälihat. Sekunnin tuhanneosassa ne nappasi lihan ilmasta ja lensi kauas napostelemaan. Jokiajelun loppupuolella kapteeni kysyi olisiko vapaaehtoisia ja muuan mies nostikin kätensä pystyyn. Sen jälkeen kapteeni kehotti miestä siirymään veneen peräosaan ja neuvoi, että jos hän uisi tuosta kotirantaan niin me muut saisimme vähän aikaa katsella miten pitkälle uintireissu kestää. Siinä me sitten katselimme, kun miesparka meni hitusen vastustellen veteen ja lähti uimaan, eikä aikaakaan kun.. No ei vaiskaan, huono vitsi !


Rantaan päästessä jatkettiin matkaa reilu tunti kohti luonnonpuistoa. Opas kertoi kaikenlaista puistosta ja eläimistä ja kertoi muutenkin päivänkulusta. Ensimmäisen kerran tehtiin kymmenen minuuttin pysähdys isoille termiittikeoille ja kuvattiin itsemme noin viisimetrisen keon vieressä. Termiiteillä kestää noin vuoden rakentaa metrin korkuinen keko, joten vanha torni taisi olla. Ja jos joku haluaa vähän vertailupohjaa termiittien rakennustaidoista, sanottakoon se vaikka kuten oppaamme kertoi. Kuvittele että miljoona tai pari sokeaa miestä rakentaa kerrostaloa pääosin omasta syljestään, ulosteestaan, puunpurusta ja hiekasta. Jokainen tietää mitä tekee, eikä kukaan juurikaan toimi työmaanjohtajana, ainoastaan nainen synnyttää jatkuvasti lisää rakentajia ja sotilaita puolustamaan rakennusta. Rakennus on noin muutaman kymmenen korttelia laaja ja korkeudeltaan kolmisen kilometriä. Että siihen malliin.

Matka jatkui ripeään tahtiin. Oppaille annetaan varmaan jotain pikaliikuntanappeja ennen töihin menoa, kun tuntuu, että taas oli sellaista haipakkaa. Mutta kai ne joskus kotiinkin sieltä töistä haluavat..
Joka tapauksessa, seuraavaksi päästiin itse asiaan eli vesiputouksiin. Ensimmäinen eli Wangi Falls oli upea tuplaputous kallioiden keskellä. Siinä vaiheessa tuli olo, että jos ei nyt olla paratiisissa niin miltä se sitten näyttää! Poseerattiin ensin vähän ja pulahdettiin sitten 30 asteiseen, täysin kirkasvetiseen altaaseen, jonne vesi valui alas rinnettä. Rannalla oli noin metri-1,5 m vettä, mutta keskellä tuli äkkisyvää. Piti tietysti kaikesta huolimatta kauhoa itsensä putousten alle ja huilailla liukkailla kallioilla. Pieniä kalojakin näytti seassa uivan, joten ei hassumpi paikka ollenkaan.



Seuraavaa putousta, eli Florencea, tyydyttiin seuraamaan ihan vain korkealta näköalapaikalta käsin ja kuvattiin kamerat sauhuten muistoja kotiin. Kolmannella putouksella saimme reippaasti aikaa katsella ja uida. Kyseessä oli Buley Rockhole, joka muodostui useista pienemmistä putousjonoista ja monta metriä syvistä kallionkoloista, jotka olivat tietenkin vettä täynnä. Se oli erittäin rentouttava paikka ja istuttiin ja polskittiin siellä iho ryppyiseksi asti. Jotkut hullut hyppivät jopa kalliolta alas syvempiin kohtiin, mutta itse jätin suosiolla väliin. Ei ole taidettu uimahallissakaan uskaltaa hypätä muuta kun ykkösestä..



Niin, että jos ohi ajelette niin suositellaan kovasti käymään Litchfieldissä!

*Kirsikka ja Jalmari*

Alice Springs and The Rock Tour.

Tämä erittäin pitkä juttuhan menee ensinnäkin niin, että ei enää ikinä tehdä 23 tunnin junamatkaa istumapaikalla, okay guys! Ens alkuunhan tuntui mukavalta päästä kokeilemaan paikallista rautatiekulkupeliä, jonka ikkunasta saisi ihastella outbackia ihan kyllästymiseen asti. Hauskinta oli enemmän tai vähemmän se, että asemalla oli vastassa lentokenttämäinen matkakassien punnitustilaisuus, ja kaikki joiden kapsäkit painoi enemmän kuin 20 kilogrammaa, joutuivat tyhjentämään laukkujaan roskiin. Kirsikan kamoista vain noin kolmisen kiloa oli todettava ylimääräiseksi ja työnnettävä lähimpään jätelaariin. Ei siinä auttanut muu kuin enemmän tai vähemmän itkuaan pidellen raakata kamoja ja miettiä mikä oli tärkeää tulevalle matkalle. Ja se kuka uskoi edellisen tarinan voi unohtaa puolet siitä, okay guys!

Totta oli siis laukkujen punnitus, mutta ylimeneville sais enemmän tai vähemmän kauniin Ikea-tyyppisen muovikassin, kyllä täällä Ozissa tää työergonomia osataan enemmän tai vähemmän hyvin tai paremmin. Meillä siis laukut läpäisi punnituksen yhden meikkilaukun poistamisella pois toisesta rinkasta, sitä voi jokainen enemmän tai vähemmän miettiä kumman rinkasta se oli, okay guys. Siitä sitten pitemmittä puheitta paineltiin junaan etsimään vaunua numero S ja sen paikkoja 40 ja 41, joiden eittämättä luulisi olevan enemmän tai vähemmän vierekkäin, okay guys? Vaan niinpä saattaa tyhmä pohjoismaalainen luulla, sillä tottahan toki ne oli meille varattu peräkkäisinä paikkoina, mutta enemmän tai vähemmän hyvä juttu oli se, että molemmat sai paikan akkunan alta. Onnen kantamoinen oli kuitenkin ystävällinen aussinuorukainen, joka enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti halusi vaihtaa paikkaa Kirsikan kanssa, ja siitä lähtien istuimmekin vierekkäin.

Enemmän tai vähemmän mielenkiintoista oli, miten 1500 kilometrin matkaan saadaan junalla kulumaan 23 tuntia, varsinkin jos miettii mitä suomessa kestää vajaa tuhannen kilometrin matka samalla kulkupelillä. Junan nytkähdettyä enemmän tai vähemmän varmasti liikkeelle tajusimme todellisuuden, kiihdytys oli pitkä kuin se tunnettu nälkävuosi, varmasti ensimmäiset 32min rullasimme vauhtia, jota olisi voinut pitää yllä kävellen - armeijan täyspakkaus selässä, okay guys. Pahiten siinä söi miestä ja enemmän tai vähemmän myös naista, kun viereisen penkin ruotsalaiskomistus, todennäköisesti Håkan, kaivoi tukevaa ruokakassiaan ensimmäisten eväiden toivossa. Naapurimaan nälkäinen pariskunta söi myös ne kaikki kaksi sämpyläänsä, jotka oli tajunnut ottaa mukaan, okay guys. Junassahan on tunnetusti edullinen ja runsas valikoima ravintoa myynnissä.

Seuraavan kerran tajusimme matkan kestoon vaikuttavia tekijöitä, noin 3,8 tunnin jälkeen saavuimme lähimpään ”kaupunkiin” Katherineen, jossa meitä lyötiin ällikällä. Kuulutus kertoi junan seisahtuvan vaivaiseksi neljäksi tunniksi, mutta onneksi cityyn lähti asemalta enemmän tai vähemmän erilaisia kiertoajeluita ja itse asemahan oli vallan viihdyttävä rautaisine penkkeineen ja jopa yhdellä limsa-automaatilla varustettuna – joka sekin kuitenkin oli rikki. Kyllä täällä toi pienen naapurikaupungin rahantulo osataan taata, pysäytetään ainoa ohi menevä juna enemmän tai vähemmän pitkäksi ajaksi ja järkätään täysin turhia kiertoajeluita lähiseudun termiittikekojen ja kuivien jokien ohitse. Mehän tietenkin jäimme protestinomaisesti istumaan asemalle, okay guys!

Katherinesta Alice Springsiin muistikuvat ovat enemmän tai vähemmän mukavia ja jälkipolville kerrottavia, ja siksi sensuroimme sen tässäkin hyvin lyhyeksi, okay guys. Näkymät olivat enemmän tai vähemmän outbackimäistä polvenkorkuista vaaleaa heinää ja välillä muutama matala puska, siellä täällä valkoinen eukalyptuspuu, okay guys. Näkymät rupesivat siis nopeasti nukuttamaan samoin laskeva aurinko, mutta arvatkaapa oliko nautinto nukkua Ghan junan penkeillä. Enemmän tai vähemmän epämiellyttävän epäergonomista se oli ja siksipä asentoa tarvitsi vaihtaa ainoastaan joka seitsemäs minuutti, kyllä oli nukkumisen puolesta raukea olo päätepysäkillä, jonne saavuimme aamulla klo 9.01. Olisimme kyllä olleet perillä jo puolisen tuntia aikaisemmin jos kuskina olisi ollut enemmän tai vähemmän reikäpäinen suomalaiskuljettaja, sillä aussipoika taas körötteli loppumatkan aasin vauhtia.

Perillä jälleen nasahti päin pläsiä, lämpötila oli 8 astetta positiivista ja Jalmarilla oli päällään enemmän tai vähemmän sopiva asustus, shortsit ja t-paita, sekä läpsykkäsandaalit jalassa. Noh, ei muuta kuin tuulta päin ja kapsäkistä vähän kangasta iholle ja ystävällisen tätin ohjaamana kävelemään asemalta majapaikkaan, kuulemma vain 15min kävely. Enemmän tai vähemmän puhui täti lööperiä, sillä puolen tunnin jälkeen alkoi jo vähän ketuttamaan noin 30kg kantamuksinemme. Eipä siitä sen enempää, sillä se jota enemmän tai vähemmän kiinnostaa itse matkan aihe niin siihen päästään nyt, okay guys.

Seuraavana aamuna klo 4.30 pärähti nokialainen puhelin, ja enemmän tai vähemmän väsyneet suomalaiset lähtivät suihkun ja aamupalan kautta odottelemaan The Rock Tourin opasta noutamaan meitä iki-iki-ikimuistoiselle reissulle, edessä 3pv ja 2yötä Red Centeriä. Kohteina tulisi olemaan Kings Canyon, Kata Tjuta eli Olgas ja Uluru eli Ayers Rock, ensimmäinen on kuoppa maassa ja kaksi seuraavaa enemmän tai vähemmän järjettömän isoja ja punaisia kiviä. Kings Canyon tulla tupsahti hetkessä vastaan, sillä koko 21 hengen retkikunta nuokkui koko matkan, kuskia lukuun ottamatta, okay guys. Kanjonilla tehtiin 3 tunnin patikointi pitkin kanjonin reunoja ja ensimmäinen ryhmäläinen tippui jo ensimmäisessä nousussa, toki kyseessä oli selkäkramppi eikä itsemurha, eikä hän siis oikeasti tippunut, ainoastaan kuvainnollisesti, okay guys. Patikointi sinänsä oli nopea suoritus muilta, aina kun ryhmä alkoi ottamaan toista kuvaa jostain kohtaa, huusi opas enemmän tai vähemmän kutsuvasti jatkamaan. Ja koko Kings Canyon juostiin läpi noin 80 kilsaa tunnissa, okay guys.

Intiaani.

Kanjonilta lähdettiin minibussilla kohti kauempana olevia tulevia kohteita. Matkalla oli paljon liikennekuolemia, useampia kenguja ja sarvipäitä oli saanut surmansa ottaessaan yhteen peltilehmän kanssa. Mutta ravintoketju pysyy kuosissa, sillä saipahan autiomaan lähes kondorin veroiset kotkatkin ravintonsa näistä haaskoista. Auringon laskiessa ryhmä keräsi outbackistä kuivia polttopuita, joita ei ollut vaikea hakea, sillä kuivalla kaudella siellä ei paljon vehreyttä ole. Ja kun auringon säteet olivat enemmän tai vähemmän poissa, saavuimme leiriin, eli ei minnekkään. Tarkoitus oli laittaa ruokaa nuotiolla ja nukkua taivasalla, enemmän tai vähemmän lämpimissä swägeissä, ne oli pressumaiset pussit, joihin laitettiin makuupussi sisälle. Kokkina toimi enemmän tai vähemmän taidokas oppaamme, jonka spesiaalina oli chili-con-carne. Riisi ja soosi keitettiin kaasuliedellä, mutta makua antamaan kokkimme haudutti toisenalaisessa soosissa vihanneksia nuotiolla, kaivaen rautapadan maahan ja lapioimalla päälle kuumia hiiliä (ja samalla vähän hiekkaakin). Moni luulisi tämän olevan erinomainen tapa valmistaa ruokaa ja olihan se, makukin oli mitä mahtavin, ainoa ja vahvin mauste taisi olla enemmän tai vähemmän toivottu, tuhkan ja hiekan sekoitus. Se narskui mukavasti hampaiden välissä luoden oikean tunnelman tähän ulkoilmaleiriin, okay guys!

Kuva netistä. Wedge-tailed eagle.

Masut täynnä alkaa väsyttämään, okay guys? Porukka sitten alkoi rapistelemaan swägejä ja makuupusseja asentoon, oppaamme Sam neuvoi laittamaan sukat ja kengät swägin alle tai sisälle yöksi. Monen ilme oli enemmän tai vähemmän mielenkiintoinen, kun Sam paljasti syyn. Aamulla saattaisi puuttua toinen kengistä, sillä lähimaastossa oli silläkin hetkellä dingoja tsekkaamaassa vähän iltapalaa tai vain leikkikalua. Koiran sukuisina otuksina tykkäävät järsiä hikisiä kenkiä. Tämän jälkeen jokainen meni enemmän tai vähemmän rauhallisin mielin makkariinsa tärisemään... kylmää. Onneksi matkan alussa Sam pakkomyi meille 10AD hintaiset Rock Tour pipot, sillä yölämpötila tulisi olemaan noin 0-3 astetta positiivista. Eipä osannut J tai K kuvitella ostavansa pipoa australian matkallaan! Eikä kyllä kuvitella sitäkään, miten upea tähtitaivas voi olla näkyvillä, kun ollaan keskellä ei mitään, valona ainoastaan leirinuotio. Ainoastaan lapsena talvella lähipellolla on nähnyt vastaavaa tuiketta, mutta täällä tähtiä vaan tuntui olevan ainakin kolminkertainen määrä. Kokemus oli kertakaikkiaan enemmän tai vähemmän henkeä salpaava, okay guys. Mystisen kokemuksen kruunasi Kirsikan yöllä kuulema ajoittainen shamaanin laulu, joka herätti hänet useampaan kertaan. Kukaan muu ei asiasta kertoillut aamulla, joten Kirsikka oli ainoa meistä, jonka alueen alkuperäisväestö oli selkeästi hyväksynyt sisäpiiriin.. tai sitten jollain oli erikoista musiikkia iPodissaan ja voluumi vähän liian isolla.

Aamuherätys klo 5.15 on ihan omiaan tällaiselle reissulle, okay guys. Ja pitemmittä kaskotteluitta kajahti oppaamme sotilaallinen käsky: swägit rullalle ja makkarit säkkiin, aamupalalle mars! Aikaa viisi minuuttia! Jokainen löysi kenkänsä ja tavaransa, mutta Kirsikka hukkasi tässä kiireessä rakkaan tyynynsä jonnekin makuupussien syövereihin, jonka Sam lupasi löytyvän illalla seuraavassa leiripaikassa. Oli nimittäin enemmän tai vähemmän kiire tien päälle ja kohti Kata Tjutaa eli Montaa Päätä. Parin tunnin ajomatkan jälkeen, monta päätä oli näkyvissä. Edessä oli jälleen parin tunnin patikointi ympäri näiden kallojen, jotka olivat saaneet nimensä alkuperäisväestön edustajilta. Koska heillä on numeroina vain 1,2,3 ja monta, oli nimeksi tullut Monta Päätä, niiden yhteismäärän noustessa yli kolmannen luvun, okay guys. Patikointi alkoi yhtä vauhdikkaasti kuin kanjonillakin Samin vetäessä joukkoa, mutta alueen parhaalla näköalapaikalla hän päästi meidät irti neuvoen reitin takaisin autolle, enemmän tai vähemmän selvästi. Loppumatkaan kuluisi jo aussineuvoista tutuksi tullut n. 15 min, jonka tajusimme olevan huono vitsi, sillä vasta noin tunnin löntystelyn jälkeen saavuimme takaisin parkkipaikalle ja ihanaan auringon korventamaan minibussiin. Patikoinnin jälkeen saimme tilaisuuden ottaa Monesta Päästä valokuvan matkan takaa, jolloin kaikki pääsisivät enemmän tai vähemmän samaan kuvaan. Samalla bongasimme reissun ensimmäiset kyttyräselät, eli kamelit, joita on tällä hetkellä jo kuulemma noin miljoona Aussilassa.

Okay guys, oli vuorossa ajomatka kaikkein isoimmaille kivelle maailmassa, eli Ayers Rockille! Edessä auringonlasku, tuijottaen punaisen ruskeaa kiveä ja illallista nauttien viinilasit kädessä. Paremmalle väelle oli tarjolla vieressä shamppanjaa ja hedelmiä, valkoiselta pöytäliinalta tarjoiltuna. Oli se meidänkin illallinen ihan nautinnollinen, eiliselle chili-con-carnelle maistuvaa kanariisisekoitusta, olikohan tiskaajalla jäänyt hommat enemmän tai vähemmän puolitiehen. Onneksi punaviinin siemaukset peittivät nämä epäolennaiset sivumaut. Auringonlasku itsessään jäi pilviverhon takia enemmän tai vähemmän torsoksi, eikä upeaa mainoskuvissa näkyvää iltaruskoa saatu vangittua digifilmille vaikka noin 48 harjoituskappaletta otettiinkin. Vastapainoa tälle antoi kuitenkin se, että filmille saatiin dingo, joka oli etsimässä iltapalaa turistien poisheittämistä matkaeväistä, kaveri oli kuitenkin aika ujo ja kierteli vain lähimaastossa puskien seassa.

Yöleiri oli tällä kertaa enemmän tai vähemmän laadukas leirialue, jossa saimme nauttia noin 0,0034 barin vedenpaineesta, joka tuli meille suunnilleen rintalastan korkeudelta, okay guys. Suihku kyllä antoi freesin fiiliksen ja muutenkin oli turvallisempaa olla edes vähän sivistyneemmässä leirissä kuin autiomaassa. Jälleen swägejä ja makuupusseja asentoon ja nukkumaan. Ja koska Kirsikka oli sisäpiiriin otettu ohjasivat erämaan henget hänet juuri oikeaan aikaan makuupussisäkille ja kappas tyyny oli kuin taivaasta pudonneen päällimmäisenä, enemmän tai vähemmän ihmeellistä, eikös? Uni kuitenkin keskeytyi puoli kolmen aikaan ihanaan sateen ropinaan. Pikkupaniikin omaisesti Sam neuvoi meitä menemään autoon tai laittamaan sadesuojan pressusta. Sokerista tehdyt brittinaiset ja yksi sakemanni menivät autoon, kun muut äheltivät pressua paikalleen. Ja tottakai, kun suoja oli valmis noin 45 min kuluttua, oli sade lakannut ja autossa olleet ripeähenkiset olivat paikalla kyselemässä makuupaikkojaan. Enemmän tai vähemmän reilua, okay guys. Loppuyö menikin sitten valvoessa muilla paitsi kolmella kuorsaavalla retkikuntalaisella, reiluus jatkui.

Aamulla oli tarkoitus nauttia aamupala Ulurun juurella katsoen puolestaan auringonnousun luomaa mystiikkaa tässä järjettömän isossa kivenmurikassa. 5.45 herätys, ja kamat kasaan ja kivelle, pimeässä vain taskulampun valokiilat olivat nopeita liikkeitä tähän aikaan aamusta. Kiven juurella aamupalana oli chili-con-carnelle maistuvaa puuroa ja paahtoleipää. Auringon ensisäteet hieman loivat enemmän tai vähemmän mystistä tunnelmaa, mutta se oli nopeasti ohi se, pilvet jälleen olivat enemmän tai vähemmän pääroolissa. Jälleen kuitenkin ystävämme Dingo tuli myös ruokailemaan ja tällä kertaa sitä olisi voinut syöttää kädestä tai kädellä, okay guys.

Auringon päästyä täyteen valoonsa, päästi Sam meidät irti. Tarkoituksena oli joko kävellä ympäri tämän jylhän kivenmurikan tai kiivetä sen päälle. Enemmän tai vähemmän vakavaan sävyyn Sam kuitenkin kehoitti olemaan kiipeämättä sinne, hän kuvainnollisti asiaa vertaamalla Ulurua vaikkapa meikäläisten kirkkoon – kuka nyt kiipeäisi länsimaisen kirkon katolle juhlimaan suoritustaan, okay guys? Päätös oli kuitenkin meidän jokaisen oma, vaikkakin tämänkin lauseen loppuun Sam kertoi netissä olevasta kirjelmästä, jossa kerrotaan kivelle kiivenneistä ja enemmän tai vähemmän itseään satuttaneista ihmisistä joko kiipeämisvaiheessa tai myöhemmin kotimaassaan. Myös tämän aboriginaalien pyhän paikan liepeiltä kiven, hiekan tai muun sellaisen vieminen taikka turmeleminen tuottaa uskomusten mukaan huonoa onnea. Siispä me päätimme ottaa reippaan aamukävelyn murikan ympäri, joka kestäisi joko kaksi tuntia tai enemmän, saattaisi kestää myös vähemmän, joka tapauksessa harvemmin tulee kotisuomessa lähdettyä aamulla kahdeksan silmässä kahden tunnin lenkille. Ainiin, itse asiassa yöllisen sateen vuoksi, kukaan ei sinä päivänä päässyt kiipeilypuuhiin, okay guys.

Ihmisiä kiipeämässä Ulurulle päivää ennen sadetta.

Jyrkkä oli. Kumarassa ja köydestä kii, jos kiivetä halusi.

Sen verran vielä, että kiertäessämme Ulurua parin tunnin ajan siitä sai enemmän tai vähemmän irti. Ei, emme käyttäneet hakkua vaan otimme silmän käteen. Kivettynyt hiekkakivivuori näyttää nimittäin aika monenlaiselta eri vinkkeleistä, etäisyydestä tai auringonvalosta riippuen. Jostainpäin se näytti ihan kivettyneeltä valaalta, toisaalta ihan ruosteiselta sukellusveneeltä, jopa ufoksi Jalmari sitä epäili, okay guys. Tulipahan nähtyä tätä kauan odotettua, ehkä yhtä maailman ihmeistä, ainakin noin 4-6 tuntia tällä reissulla, enemmän tai vähemmän läheltä tai kaukaa, niin että näkyy varmaan vielä ensi vuonnakin verkkokalvoillamme.

Uluru kun taakse jäi, mietittiin hiljaa mielessäim', mitä sitten tehtäisiin, kun lapset siitä kyseliis... Onneksi Sam ratkaisi pulman ja kertoi aboriginaalien helpoimman version Ulurun ja Kata Tjutan synnystä, mutta sen saattekin sitten kuulla livenä, sillä siihen liittyy erittäin monimutkainen demonstraatio, okay guys!

Reissun viimeinen pysäkki pätkähti eteen muutaman tunnin mukavan minibussikyydin jälkeen; Sam soitteli koko matkan ja varsinkin tämän viimeisen 300 km aikana ehkä noin 4-7 eri kappaletta mp3-soittimestaan ja parasta oli jo edellä mainitun laiskan brittineidin yhtyminen näihin biiseihin. Viimeinen pysähdys tehtiin kamelifarmille, okay guys. Vain viiden australian doltsin hintaan saimme vetäistä noin 100 metrin pikaratsastuksen kamelin selässä ja kyllä kuulkaa kannatti! Ei voi verrata suomenhevosella ratsastamiseen, varsinkaan kun Jalmarilla ei ainakaan ole mitään käsitystä siitä. Varsinainen herkkupala oli loppusuora, jossa kameli tempaisi 40 metrin pikapyrähdyksen kyttyrät täristen, oli siinä enemmän tai vähemmän naurussa ja suitsissa pitelemistä.

Okay guys, sitte me täräytettiin Toyota minibussista viimeiset höyryt ja kohta oltiin takas Alicen suojissa ja kyllä muuten suihku ja uni maittoi enemmän tai vähemmän tämän reissun päälle, okay guys. Ja nyt jos joku jaksoi näinkin pitkälle lukea, ONNITTELUT! Tässä vähän yritimme samaa kuin oppaamme Sam, joka jaksoi kyllä kertoa tarinoita ja ennen kaikkea hokea sanoja ”enemmän tai vähemmän” jokaisessa lauseessa ainakin kerran, sekä ”okay guys” jokatoisen lauseen perään ja ehkä väliinkin. Eli mikäli teillä meni hermot tämän pienen tekstinpätkän aikana, miettikää kuunnella sitä vieraalla kielellä noin kolme päivää enemmän tai vähemmän putkeen, okay guys!

*Jalmari ja Kirsikka*

p.s. Jos nyt ei kukaan vieläkään kommentoi mitään niin blogi saattaa ihan vallan hiljentyä tai muuttua jopa maksulliseksi (ei sillä että rahat olis meillä lopussa). Jokaisen tekstin jälkeen alla on ”Kommentoi” nappula, siitä vaan rohkeasti haukkumaan näitä lööpereitä tai sitten vain terveisiä aurinkoisesta Suomesta. Nimimerkkinä voi käyttää vaikkapa ilioS jos olet Soili ja et halua kertoa kuka olet..