Tuleppa minun kansa hiekkalaatikkoon

Vähän niinkö viimisenä reisuna ennen Brisbeiniä lähettiin vielä kattommaan Freisier, maailman suurin hiekasta koostuva saari. Konseptiksi valittima kahen päivän reisun, ettei tartte olla niin hopussa koko ajan. Ootusarvot oli suunnilleen sellaset, että ollaan menossa manterreelta vähän matkan päähän issoon hiekkalaatikkoon, jossa on mielettömät rantsut ja tuhottomasti nähtävvää, ennen kaikkea matkan ekat järvet.

Taas aamutuimaan meät haettiin hostellin eestä, tällä kertaa oikeaan bussiin. Matkaseuraa oli siis luvassa tarppeeksi. Bussi kaahaili pitkin Hervi Bein katuja, hakien porukkaa eri hostelleista, motelleista ja fiinimmistä hotelleista tai apartementoksista. Vähän pisti naurattammaan ko kuskila meinas jokasen vaihteenvaihon kohala vaiheloota rutisemmaan. Eikö sole ennen ajanu tämmöstä kiesiä. Vaan perile päästiin laiturin päähän, mistä sitte lähti lossi lahen yli sinne Freisierin saarele.

Lossikuskila oli sielä kattiki kannela, söpö keltavalkoraitanen, eikä peläny yhtään meitä. Sielä se makkoili sisälä penkkien alla, ja välilä kävi ihmisten kans tutustumassa. Lapsista sei niin välittäny, lähti nopeasti pakkoon. Ite lossi oli kyllä tilava, alakannela oli tila autoile, tokala kannela oli sisä- ja ulkotilat matkustajille sekä pieni kahvila ja yläkannela oli kuskin koppi ja vielä vähän seisomapaikkoja.

Saarele ko päästiin, meät matkustajat erotelttiin kahteen ryhmään, ykköset ja kakkoset. Eli ne jokka aikova olla kaks päivää ja ne jokka kiirehtivä tämän reisun äkkiä läpi. Sen mukkaan sitte menttiin eri busseihin, joita oli sitte kuitenki kolme, en tiiä ketä sinne kolmantteen sitte meni. Joka tappauksessa ne bussit oli nelivetosia ja se meän matkaopas sanoki, että ne on rakentanneet armeijan autojen rungole ne bussit. Sielä oli kyllä pakko ollakki neliveto, ei nimittäin paljon asvalttia näkyny. Heti alkkuun vähän herätelttiin väkeä, tie oli kyllä tosiaanki kansallispuistomainen, mahottomia kuoppia ja hyppyjä tai sitte vain liukasta hiekkaa jossa autot luisu niinkö jään päälä. Kuopat ja hypyt sen sijjaan oli mahottoman hauskoja, koko ajan otti mahan pohjasta, varsinki ko istuima melkein takapenkissä. Ihan takapenkissä istu paikallinen pari, joista akka huusi ko miuli ja nauro niinkö sitä ois kutitettu neljän miehen voimin.

Oli hyvä ettei lähetty itekseen sinne vuokratulla maasturilla ajeleen, oli se semmosta menoa ja yllättävän pitkiä taipalleita siinä taitettiin pitkin sademettään aurattuja hiekkateitä. Tiet ei todellakkaan siis ollu ku suomalaiset kovapohjaiset hiekkatiet, vaan ihan niinkö oisit ajanu pitkin hiekkarantaa, paitti ympärillä oli mettää. Siinä siis kaatu ensimmäiset ennakkokäsitykset tästä hiekkasaaresta, se oliki täynnä sademettää! Mettän läpi päästiin vajaan tunnin rytkytyksen jälkkeen ja tulttiin saaren moottoritiele, seittemänkymmenenviien mailin rannale. Se ei kuulema oikeasti ollu sen pitunen, mutta siihen aikaan ko se oli nimetty, mittausvälineet oli vähän epätarkemat. Oli se järjetöntä menoa, ko maasturit ja nämä maasturibussit ajo parhaimmillaan noin kaheksaakymppiä pitkin merenrantaa! Rannan hiekka oli niin kovvaa, kaiketi vuoroveen takia, että siinä kesti tosissaan paahtaa autolla ihan maantievauhtia.

75 mailin beach ja valtatie

Maantietä sitte menttiin ekaksi pohjosseen päin ja parkkeerattiin piakkoin tien reunaan, josta piti kävellä Leik Wabille. Se oli yks tämän saaren makeavetisistä järvistä keskellä hiekkadyynejä ja sademettää. Sinne piti kävellä yllättäen hiekkaista polkua pitkin puitten keskelä, kunnes tulttiin isolle hiekkadyynile. Hiekkadyynin reunalta alko pieni lammikko ennen mettän reunaa, ja meän ihmetykseksi se esitelttiin meille Leik Wabina. No, kai sitä jokkainen maa saa itte päättää kuinka pienet rapakot on järviä. Eipä annettu sen meitä haitata, vaan kuorittiin uikkarit esile ja hypättiin uimaan kalojen sekkaan. Tunnin ajan me saattiin siinä uiskennella tai lekotella auringossa, paitti mehän tietenki Kirsikinan kans otettiin taas kaikenlaisia hölmöjä kuvia toisistama.

Parkkipaikalta lähettiin sitte lounasta syömään hotelliin, jossa meän oli tarkotus yöpyä. Lounas oliki sitte oikein kunnon seisova pöytä, josta sitte söimä niin ettei meinanu ennää tajuissaan pysyä. Porukka kuitenki lyllersi bussiin ja lähettiin tutustumaan toiseen järveen, Leik Mäk Kentsiin, jota koasti väittivät maailman kauneimmaksi. Olihan se upea järvi vaaleahiekkaisine rantoineen ja sinisine vetineen, joka oli niin kirkasta, ettei olla missään nähty. Kuitenki viimeistään tämän järven rannalla iski taas semmonen olo, että taas kuluttajaa pissattiin linssiin. Siis meinaan, hieno järvi, mutta missään vaiheessa meihin ei iskeny semmonen OU WAU, MIELETÖN LÄTÄKKÖ! Yks huono puoli oli kellonaika, minkä vuoksi aurinko alko olemaan jo lähempänä horisonttia ja keli ei ollu mikkään kuumin mahollinen. Me otettiin kuitenki ilo irti siitäki pienestä ja jätettiin uiminen muille ja ite räpsittiin taas pöhköjä kuvia: me hullut taas yhdellä rannalla eri asennoissa.

Leik Mäk Kentsi

Mäk Kentsiltä lähettiin jonnekki keskusasemalle, minkä historiallinen merkitys liitty saarella ennen vallinneesseen puunkaattoon. Tukkijätkät kaato isoja puita ja vei niitä junala merenranttaan laivale ja tämä paikka oli sitte keskellä hakkuita ja merenrantaa. Tuntu kyllä ihan turhalta rastilta ku tultiin ihasteleen hiekkasaarta eikä kuunteleen tukkijätkien historiaa. Enivei, löyty sieltä muutama isohko risu, ennenkö lähettiin syömään taas tukeva illallinen seisovvaan pöyttään ja nukkummaan.

Risu

Toisena päivänä herätys oli viis ja kolkytä, menttiin kattommaan auringonnousua sinne valtatien reunaan, eli seittemänkymmenenviien mailin piitsile. Oli hassua olla herälä siihen aikkaan vain tuijottamassa taivaanrantaa, niinkö ei oltas ikinä nähty auringonnousua. Ja taas me kuvattiin niin tuhottomasti.

Dingogi bongattiin

Aamupala taas seisovasta pöyästä ja bussilla kohti samppakalja-altaita. Ennen sitä kuitenki käytiin vilkasemassa Maheno -niminen laivan raato rannala. Se oli nimenommaan vain vilkasu, ilmeisesti opas ei paljon arvostanu tämän ruostunneen rautakasan tuijottelua, koska se jätti meät laivan toiseen päähän ja sano, että ottakaa nopeasti kuvat niin jatkettaan matkaa. Sitte äkkiä niile samppanja-altaille, jokka oli rantakallioon muotoutunneita alttaita, joihin meri tasasseen tahtiin pärskäytti vaahtoavan laineen ja ihmiset pulikoi sielä.

Maheno laivanraato

Opas tutustutti meät Pippisiin, ne oli jotain kotiloita, jotka hauskasti kaivo ittensä hiekkaan.

Samppanja alttaat.

Ei siittä sen kummempaa, vaan sitte menttiin Intiaanin päähän, tai sen pääle. Se tais olla saaren korkein kohta ja melkeinpä ainoita paikkoja jotka ei ollu hiekkaa vaan kalliota. Hyvät oli näkymät ja vähän pelottiki, ko reunalta alas kurkisti. Nähtiin merelä vallaita, pari kilpparia ja haikala, sekä maan päälä luikerteli meän eka matkalla nähty käärme, tais kyllä olla ensimmäinen villi luonnonkäärme koko elämässä tähän asti. Väittivät sitä myrkylliseksi, ja meän piti sitä väistää ko se siittä kallion poikki luikerteli.

Intiaanilta ajettiin lounastammaan piknikki tyylinen lounas Elin purolle. Se oli taas ristallinkirkasta vettä joka luikerteli sen äskeisen käärmeen tapaan pitkin hiekkasaarta laskien merreen. Opas väitti sen pumppaavan jotakuinki miljoona litraa makeaa vettä merreen joka tunti, tiiä sitte oliko se tosissaan. Sielä me sitte olttiin pari tuntia, siinä sai räpiköiä purossa tai vain maata hiekala auringossa ja syyä evväitä. Mehän tietenki käyttiin krupomassa se puro läpi, sen matkaa mitä oli luvallista. Sinne meni noin saan metrin päähän opastettu reitti, mutta sitte tuli kielto ettei ennää pitemmälle, rauhoitettu alue!

Elin puro

Muodostumia hiekassa, puron reunalla.

Loppupäivä oliki sitte ensimmäisen päivän aamun vastakohta. Tykittelyä pitkin hiekkasta mettätietä niin kauan että mahat oli sekasin ja sitte rauhallisempi kyyti lossila lahen yli ja lopuksi bussilla kottiin. Reissu oli mukava, rento, ei mikkään kiireinen hoputettu setti, mutta jälkikätteen jäi jotenki torso olo. Jotenki ootettiin enemmän ko mitä saattiin, mutta semmosta se vähän on että nälkä kasvaa syöessä elikkä aina ko ollaan lähetty uuelle reissule niin tuntuu että ootukset on edellistä kovemmat. Lopputuloksena viivan alla kuitenki tyytyväisiä olttiin tuohon, on se vain ihme miten maailmassa on niin erilaisia paikkoja - kuvittele ny, sademettä keskelä merta, hiekkakasan päälä!

Jalmarin kotikieltä jäljitellen
*Jalmari ja Kirsikka*