Viimeisenä pysäkkinä Noosa.

Tähän mennessä oltiin tultu jo koko itärannikko alas bussipassia kuluttaen, mutta keksittiin vielä pysähtyä Noosassa, koska mielessä oli vähän hepat kuin delfiinitkin. Ja oli siinä varmaan jotain pakoilua työnteon alkamista ajatellenkin.. Brisbanessa olisi sitten tarkoitus lopettaa lomalöhöilyt ja hankkia järkevämpää tekemistä. Johan tässä oli kolme kuukautta leikitty jotain lottovoittajaa.


Joka tapauksessa karistettiin hiekat kengistämme ja hypättiin vähän hienommassa kylässä pois. Tai siltä se tuntui sillä kovin oli hulppeita taloja ja paljon tyyriitä (joskin UPEITA) sisustuskauppoja pitkin kaupunkia. Voi kun olis muutaman jutun voinut lähettää Suomeen odottelemaan uutta kotia!


Hostelli oli aika vekkuli ja värikäs tapaus heti joogasalin vieressä. Salille olis päässyt tunnille pari kertaa viikossa, mutta meidän perheestä ei tainnut löytyä tällä kertaa ihan niiiin aamuvirkkuja osallistujia.
Oma huone yllätti taas jälleen positiivisesti, koska meidät ohjattiin viereiseen taloon, jossa oli varmaan jonkin sortin vanhoja loma-asuntoja. Talo oli kaksikerroksinen rivitalo ja jokaisessa huoneistossa oli kaksi makuuhuonetta ylhäällä omalla parvekkeella sekä kylpyhuoneella. Alakerrasta löytyi keittiö, olohuone kermanvärisillä, suurilla kulmasohvilla ja pieni wc. Seinillä komeili aikamoisia taideteoksia. Toisessa makkarissa majaili kaksi ranskan miestä, mutta me annettiin niiden olla aika rauhassa.

Muutaman päivän aikana ehdittiin tutustua upeisiin rantoihin ja katsella surffareita aallonpäällä sekä ahtaa ylihyvää cappuccinoa sekä juustokakkua, joka ei tietenkään vetänyt vertoja meidän omatekemille :D



Maastoratsastukseen tutustuminen jäi sitten tallin kaukaisen sijainnin vuoksi ja ilmeisesti siellä ei liian paljon asiakkaita käynytkään, koska soittelivat niin minulle kun Jalmarillekin vielä varmaan kahden viikon päästäkin.
Delfiinireissulle sen sijaan ilmottauduttiin ihan kiskurihintaan, mutta kun niitä söpöläisiä oli pakko nähdä. Odotukset oli, kuten aina, Hyvin korkealla. Miettikääpäs millaista olisi syöttää villejä delfiinejä ihan kädestä ja siinä sivussa vielä pari pelikaaniakin? Ja eikä mitä. Kyyti tuli hakemaan meitä klo 6 hostellilta pienellä pakulla ja porukkaamme kuului aussilainen vanhempi pariskunta sekä uusi-seelantilainen tyttökaksikko. Ajelimme aamu-usvassa kohti Tin can bayta, jonne villit delfiinit joka aamu saapuvat ja näin on ollut jo vuosikausia.
Perillä saimme aamukahvit ja odottelimme muita söpöläisiä saapuvaksi yhden, ilmeisesti tosi nälkäisen, delfiinikaverin seuraksi. Matkanjärjestäjä neuvoi meidät jonon jatkoksi, koska ihmisiä alkoi ilmaantua paikalle jo useita kymmeniä ja teimmekin töitä käskettyä.
Kyllä se yllätys oli kuulkaa suuri siinä vaiheessa kun jokaiselle jonossa olijalle jaettiin yksi kala. Yksi kymmenen senttinen kala!! Siis mitä!? Me oltiin Jalmarin kanssa mietitty, että jos pari tuntia vietettäis pelikaaneja ja delfiinejä syötellen, mutta siinä tapauksessa se fisu olisi pitänyt laittaa kokkiveitsellä aika hienoksi hakkuuksi.
Jalmari sitten lahjoitti ainokaisen kalaparkansa mulle, kun sillä murtu kai kaikki pilvilinnat siinä vaiheessa ja sitten se vaan päätti kuvata mua sen söpöläisen kanssa.
Kaiken lisäksi tää ainokainen delfiinivanhus oli tasan ainoa kaveri, joka me sinä aamuna siellä nähtiin ja se vaan ihan pokkana söi ne kaikki noin 60 kalaa, jotka sille jokainen vuorollaan anto. Tuli kyllä aika koominen olo koko hommasta ja keskityttiinkin sitten kuvailemaan pelikaaneja, jotka raukat jäi ihan kuiville koko saaliista. Onko se nyt reilua sitten, kun kala haisee nenässä ja joka aamu sama vaari saa ne kaikki?

Meidän retki sen kun parani vaan. Matkan järjestäjä oli lähes luvannut, että reissun aikana me tullaan näkemään myös villihevosia, mutta siinä ajellessa se sitten muuttuikin niin, että tuolla jossain metsän reunassa SAATTAA näkyä vilaus, jos ehditte oikein tarkasti kuikuilla. Mitä siellä sitten näkyi, oli kaikkea muuta kun niitä hummia. Mutta on kai sitä vanha tallityttö niitä ennenkin nähnyt. Sitä paitsi meidän oma road trippi voitti tässäkin kohdassa tän reissun ihan sata-nolla. Vieläkö on villihevosiaaa....

Reissun toinen etappi oli vuorostaan lähes konnamainen. Meidät nimittäin ajettiin johonkin puistoon (kuka tässä vaiheessa enää haluaa tietää missä se oli), josta oli tarkoitus löytyä niin lintuja kun kilpikonniakin. Me oltiin Jalmarin kanssa jo linnottauduttu auton takapenkille puhumaan suomea ja jauhamaan hölynpölyä, koska ainoa toive oli vaan päästä kotiin ja saada rahat takasin. Miten sitä kuluttajaa aina höynäytetään?
Kyllä me sitten kuitenkin raahauduttiin ulos autosta vielä viimeisen kerran ja otettiin vastaan paahtoleipäpalat, jotka meille annettiin. Niillä oli sitten tarkoitus hauskuuttaa kaikenmaailman hanhia ja sorsia, jotka tuli puistossa ahneena viereen vaakkumaan. Nähtiin me pari limaista kilpikonnaakin, mutta paljon hienompi se oli siellä vedessä sillon snorklausmatkalla! Kokoakin noin 20 kertaa enemmän. Leivän syöttäminen tuntui tässä vaiheessa jo jotenkin väkisin väännetyltä ohjelmanumerolta ja kyllähän sitä on lapsena saanut tehdä ihan tarpeeksi Aulangon lintupuistossa, jos toisessa.


Kaiken tämän härdellin loputtua päätettiin (taas) arvoisan matkakumppanini kanssa, ettemme enää osallistu yhdellekään reissulle ainakaan noin rahat pois-hintaan ja toisekseen mietimme entistä tarkemmin mitä pystytään tekemään ihan itse ja milloin annetaan mielummin ohjakset paikallisille retkenjärjestäjille.
Onneksi Noosa oli kuitenkin itsessään hieno ja lämmin paikka, joten sitä voimme suositella vierailtavaksi niille, jotka lähiseudulle eksyvät. Omat nokkamme suunnattiin tässä vaiheessa kohti suurkaupungin valoja ja mitäs muutakaan, kun odotukset korkealla!

*Kirsikka ja Jalmari*