Maggien toinen päivä.

Maggien lumo puhkesi kukkaansa meille vasta toisena päivänä saarella. Heti aamusta otimme jalat allemme ja menimme ”Linnake”-kävelylle, jota siis etsimme jo edellispäivänä. Kävelyreitti kierteli vuoren rinnettä pitkin ylöspäin, alkuun päällystettynä ja tasaisena kuin ajotie, ja heti muutaman sadan metrin jälkeen oli ensimmäinen näköalapaikka upealla merinäköalalla. Pari kuvaa nappasimme tottakai ja eikun jatkamaan matkaa, ja hei, eihän me oltukaan ensimmäisenä sinä aamuna paikalla, sillä vastaan tuli jo reipas pariskunta. Mukavaa täällä on se, että tuntuvat kyllä morjestavan kaikkia vastaantulijoita, mutta tämä pari yllätti meidät vielä lisäämällä tervehdykseen vinkin: ”Katelkaahan tien vasemmalla puolella puun latvuistoihin, saattaa näkyä jotain mielenkiintoista!” No niskat vinkkaralla siinä sitten käveltiin ja odotettiin näkevämme jotain, mistä oltiin niin kauan haaveiltu. On niin erilaista nähdä eläimiä eläintarhassa kun luonnossa niiden omissa olosuhteissa. Ja eipä aikaakaan, kun Kirsikka bongasi elämänsä ensimmäiset villit koalat. Meinasi matkanteko pysähtyä ihan kokonaan, kun niitä siinä tuijoteltiin ja yritettiin etsiä sopivaa kuvauspaikkaa polun reunalla olevien kivien päältä kuitenkin niin, ettemme hirveästi häiritsisi pehmolelumaisten kavereiden päiväunia. Siellä ne nököttivät ihanasti ja meiltä meinasi tippua silmät päästä siinä ihastellessa.

Jatkoimme kuitenkin matkaa toivoen, että karvapalloja olisi lisää alueella tai nämä ainakin pysyisivät oksanhaaroissaan siihen asti kun palaamme linnoituksilta. Vaan hetken kuluttua matkanteko latvuistoihin tuijottaen kävi hankalaksi, jos meinasi olla kompastumatta. Samaan aikaan nousu jyrkkeni kokoajan ja lopulta tuntui, kun olisi rappusia noussut viimeiset satametriä, kun kivet oli asettuneet porrasmaisesti polulle. Kyllä siinä piti varjossa pysähtyä hörppäämään vähän väliä ja pohkeita pakotti aika mukavasti, mutta ajateltiin, ettei ainakaan tarvi iltalenkille lähteä enää. Näkymät vuoren päältä vanhoista sotalinnoituksista olivat kyllä uskomattomat. Sieltä tuntui näkevän melkein Suomeen asti, tai Norjaan... emme tiedä kenen öljylautta siellä näkyi. Näitä toisen maailmansodan aikaisia rakennelmia on muuten tullut vastaan tässä maassa lähes joka viikko. Hetki ihasteltiin upeita maisemia ja ei oltu uskoa silmiämme, kun nähtiin, että varmasti yli 80-vuotias nainenkin kiipesi korkeimmalle kukkulalle. Alkoi siinä jo melkein hävettää, kun itse meinasi tukehtua hengenahdistukseen moisen suorituksen jälkeen.

Alaspäin tullessa koalat kuorsasivat edelleen samoissa oksanhaaroissaan ja tällä kertaa luontokuvaajan vietti ei antanut periksi vaan meidän oli pakko vähän kiivetä ja hiippailla kallioita pitkin lähemmäs koaloja. Karvakuonoja tämä ei tuntunut häiritsevän, sillä ne vaan vetelivät sikeitä meidän räpsiessä kuvia muutaman metrin päässä alapuolella. Jotenkin nämä kaverit on niin symppiksiä, että siinä olisi voinut olla vaikka koko päivän. Itku meinasit tulla varsinkin kun huomattiin toisen koalan sylissä silmiään siristelevä pikkuruinen koalan poikanen. Taitaa olla kerran elämässä juttuja nämä meille, ei ihan aina näe pieniä poikasia kävelyretkillä. Halusimme kuitenkin antaa niille unirauhan ja meitäkin alkoi jo keskipäivän auringonpolte selkeästi väsyttämään. Lisäksi tarkoituksena oli kävellä vielä muutama kilometri läheiseen lahdenpoukamaan lähes autiolle hiekkarannalle, koska se oli kuulemma osa pakko-nähdä-juttuja tällä saarella, ainakin hostelli-isännän mukaan.

Toinen kävelyreitti tarjosi meille itse asiassa kaksi ihan uskomatonta lahdenpoukamaa, Arthur Bayn ja Florence Bayn. Suunnattoman isojen kallionlohkareiden muodostamien niemennokkien välissä oli molemmissa kaunis kaareva hiekkaranta, jota vaahtopäiset aallot huuhtoivat tasaisella rytmillä. Arthur oli selkeästi näistä kahdesta pikkuveli ja Florence isoveli tai -sisko, tiedä sitten kenen mukaan se oli nimetty. Arthur ei viihdyttänyt meitä kovin pitkään, vaikka tottahan toki sinne olisi voinut jäädä vaikka koko päiväksi ja Florencella emme uskaltautuneet veteen myrkyllisten ”ameebojen” pelossa, varsinkaan kun emme nähneet kenenkään muun uivan rannalla. Tai no oli siellä muuan eläkeläispariskunta polskuttamassa, mutta ajateltiin, että meillä on vielä enemmän elämää edessä kun heillä!! :D

Kaiken lisäksi tuuli oli aika vankka, joten kävellessä iskenyt hikiaalto laantui ihan vaan rannalla istuskellessa. Koko päivän kestänyt kävelypatikointi oli vienyt veronsa ja oli aika jatkaa matkaa takaisin. Kyllä siinä piti ajatella melko positiivisesti, kun viimeisillä voimillaan nousi suoraa rinnettä yöspäin muiden huitoessa autoilla ohitse, ei tarvi ottaa kyytiin! Ihan hyvin menee!! Tässä vois vaikka maratoonille lähteä illan päälle! Ei ole edes hiki vielä!

Kotirannasta.

Päivän vaihtuessa iltaan ja auringonvalon kadotessa, alkaa niin sanotusti kaislikossa suhisemaan. Ihmisten rauhoittuessa sisätiloihinsa, alkaa pihoilla kuhista. Meidänkin hostellia ympäröivällä tiiliaidalla ja sen molemmin puolin kuuluu ripinää, rapinaa, nuuskuttelua ja napostelua. Jo edellisenä iltana oltiin nähty esimakua näistä yön vipeltäjistä hostellilla ja sen lähimaastossa istuskellen ja odotellen niiden saapumista ja tänään oli suunnitelmissa nähdä niitä ihan niin, ettei heti unohda. Kämppiksemme Argos oli myös viettänyt aikaa näiden karvakuonojen kanssa suurinpiirtein joka ilta, joten hauskaa sen täytyi olla. Hostellin henkilökunta vielä istuskeli terassilla niin ei heti rohjettu mennä leivänpalat kädessä houkuttelemaan nuuskijoita pihalle, mutta Kirsikka oli seurannut, että kyllä ne siitä yöpuulle viimeistään 11 aikaan lähtisivät. Näinhän siinä sitten kävi ja ei muuta kun pähkinäpussista kourallinen ja eikös menoksi. Joka puolella oli hämärää vain yhden lampun valaistessa hostellin ulkotiloja ja Argoksen varjo vilahti aina välillä jossain. Jalmari taisi saada tarpeeksensa moisesta odottelusta, mutta Kirsikka ei malttanut (muutenkin yöeläjänä) lähteä vielä nukkumaan, tässähän oli jännittävät ajat käsillä! Hetken päästä alkoi silmäpareja ilmestyä ja pähkinät kadota sitä rataa, että taisi puskaradio toimia. Olivat kyllä veikeitä otuksia, kun kädestä asti tulivat syömään ja poseerasivat kameralle salamavalosta välittämättä. Hetken kuluttua Argos tuli kertomaan, että wallabi istuu ihan meidän oven takana ja sinnehän se piti lähteä kun viimeistä vietäis. Toden totta, siellä oli ihan aito pikkukenguru iltapalalla napostelemassa puunlehtiä. Ei viitsinyt alkaa salamalla häiritsemään, kun sen verran ujoja kavereita nuo ovat, mutta kyllä sitä kahden metrin päästä kelpasi katsellakin. Hetken päästä jossain kolahti ja wallabi lähti tuhatta ja sataa aitaa pitkin puskaan eikä tainnut enää ilmestyä, mutta opossumit olivat seuranneet jalkojen juureen ja siinä niiden kanssa jutustellessa vierähti tunti jos toinen. Argoskin hävisi jonnekin, oli laittanut juustoa houkuttimeksi ja sanoi, että jääkaapissa on lisää, jos tarvii. Ei kerrota kellekään! Ovat nuo meinaan semmoinen riesa, kun tuntuu, että syövät kaiken mikä eteen sattuu..

Tässä minä tulen hakemaan pähkinää!

Illan aikana ehti tulla pieni vesikuurokin, oli melkein koomista, kun ei olla nähty sadetta moniin viikkoihin, mutta sehän aiheutti vielä vähän toisenlaistenkin eläinten esiinmarssin. Kyllä siinä meinasi sydänpysähdys tulla, kun varmasi neljän nyrkin kokoinen sammakko lähti jalkojen juuresta pinkomaan kuin jamaikalainen Bolt konsanaan, ei kaukana ollut, että pimeässä olis päälle astunut. Ruman ulkonäön vuoksi ovat usein myös myrkyllisiä, joten ei kiitos lähempää tuttavuutta. Kuva piti tietysti ottaa, mutta kun ei tarpeeksi lähelle päässyt niin koosta katoaa puolet!

Hetken päästä kutsu kävi, että läheinen puisto on täynnä wallabeja, joten ei muuta kun istumaan ja katselemaan. Olivat vähän pelokkaampia kavereita, kun tämä yksi hostellin pihalle eksynyt, mutta on se vaan ihmeellistä katsella pimeässä puistossa eläinten leikkejä. Toiset ei saisi siitä varmaan yhtään mitään, mutta me ollaan kyllä nautittu melkein eniten maisemien lisäksi tästä erilaisesta eläinkirjosta, joka Australian maalla valtaa pitää.

Tässä vielä päivänvalossa!

Ja ettei kenellekään jää epäselväksi, niin tässä vielä videokuvaa! Koko on kuin tosi iso rotta! Ja vähän näkökin..

Magnetic island oli todellinen villieläintarha ja suositellaan sitä kaikille, jotka haluaa hienojen maisemien, rantojen ja patikkareittien lisäksi tavata yöllisiä rapistelijoita. Myös päiväsaikaan riittää näkemistä, jos malttaa hissukseen kuljeskella ja keskittyä myös katselemiseen. Vähintäänkin kymmeniä erilaisia lintuja tulee vastaan ja suurella todennäköisyydellä näkee ainakin osan kahdesta tuhannesta koalasta! Ensimmäisen päivän vastoinkäymisten jälkeen meille jäi todella hyvä maku Maggiesta!

Seuraavaksi matkakirjoitusta taas uudesta paikasta, Airlie Beachilta!

*Kirsikka ja Jalmari*