Torstai on toivoa täynnä...

Tää päivä (18.6.) lähti käyntiin rinkka selässä, vaihdettiin hotellista hostelliin. Sää oli kaunis ja lämmin, en ole ikinä ollut niin ihanan lämpimässä, heleässä ja kertakaikkiaan raikkaan pirskahtelevassa talvisateessa. Eipä se mitään, vähän aikaa hotellin aulassa odoteltiin ja kas, sade lakkasi – hetkeksi.

Tuon hetken aikana ehdimme uuteen majapaikkaan, Sydney Central YHA hostelliin, yhteen Sydneyn isoimmista, kauneimmista sekä, tottakai, kalleimmista. Hostellin henkilökunta otti meidät vastaan Aussilaiseen tapaan erittäin lämpimästi, kysellen kuulumiset ja hymyillen leveästi. Varasimme petipaikat heti kerralla viikoksi, ettei ihan välittömästi ole taas edessä parin kilsan patikkaretki seuraavaan paikkaan, ei sillä etteikö se olekin matkan pääasiallinen urheilumuoto.

Huoneeseen siis, joka hotellin jälkeen on tottakai pienoinen sisun nostattaja, kaksi kerrossänkyä ja kolme tuoli, ei pöytää. Sinänsä siis hassu tämä aussilaisten matikkapää... Siitä siis pokasimme paremman kerrossängyistä ja latasimme rinkat levälleen. Hetkisen siinä kamoja pyöriteltyämme, tarvittavat vehkeet oli esillä ja ylimääräiset rinkassa ja repussa olevat survottiin lukollisiin kaappeihimme, joiden oli kyllä luvattu mukisematta vastaanottavan täysikokoiset rinkkamme uumeniinsa – se tuli siis todistettua

Sitten lähdettiin päivän kierrokselle, tarkoitus oli hoitaa hieman asioita, kuten puhelimeen puheripuliaikaa, pankkitiliä sekä verotodistuksen tyyppistä, jolla tarvii maksaa veroa enää alle kolmannes... huh huh, mihin ne kaikki rahat saa kulumaan. Kierros oli ja meni, mitään ei saatu valmiiksi, mutta hyvät tunnustelut asioihin saatiin, ehkä siis ensi viikolla tartumme oikeasti siihen rinkasta punaisena heloittavaan niskaan ja hoidamme asiat loppuun.

Takas hostelliin siis, kun lounas oli tutussa kinkki-paikassa nautittu. Matkalla vain edellä mainostamani talvisen raikas sade hennosti kostutteli meitä, jotakuinkin vain sen verran, että myös alin kerros vaatteista meni vaihtoon. Hostellilla otettiin sitten nettiaikaa suomalaiseen tyyliin – respan tätillä leuka loksahti kun Kirsikka sanoi haluavansa vaivaiset 8 tuntia nettiaikaa kortilleen, ei vissiin aussilassa ollut tapana viettää tuntikaupalla aikaa sähköpostien ja facebookin ihmeellisen tutussa maailmassa. No itsehän olin maassa maan tavalla ja käytin vain vaivaisen tunnin nettiin ja päivän tarpomisesta olin sen verran väsynyt, että menin lepuuttamaan silmiäni punkkaan hetkeksi – 2h meni helposti. Heräsin uuden kämppiksemme oven kolaukseen. Thomas from Switzerland, sanoi mies ja kätteli minua, unista suomalaista – ei siis ihme että small talk jäi vaisuksi eikä “Tomppa” vieläkään sen kummemmin meille tarinoi, eurooppalaiseen tyyliin kohteliaasti kyllä tervehtii ja muutaman sanan vaihtaa.

Kirsikkakin vihdoin “kotiutui” netin ihmemaasta. Molempien vatsat halusivat ehdottomasti päivällistä, ja paljon, eikun kauppaan siis. Ja jälleen suomalaiseen tapaan ostettiin POTTUJA JA JAUHELIHAA, plus muuta pientä mussuteltavaa. Hostellin keittiöthän on varmasti maailmankuuluja gourmet-mestoja, monipuolisine välineineen, joita selvästi huolletaan joka yö, jotta nälkäiset maailmanmatkaajat saavat laittaa murkinaansa. Ainoastaan toinen valitsemistamme liesistä ei toiminut, leipäveitsellä oli joku yrittänyt halkaista ilmeisesti tiiliskiviä ja paistinpannut ovat täällä toisella puolella maapalloa kai erilaisesta vetovoimasta johtuen kuperapohjaisia. Noh, aikaan saatiin kunnon pottulihasekoitus, jolla nälkä siirtyi riittävästi.

Sitten olikin vuorossa päivän toinen tietokonesessio, kuvat edellispäivistä koneelle, pientä säätöä ja nettiin lähettelyä, mutta tämän päivän kuvia ei siis ole, johtuen kuvauskaluston kyvystä ottaa vastaan sadetta. Siinä sivussa kanssamme alkoi lörpöttelemään toinen “Tomppa” - Thomas aus Deutchland. Tämä Thomas puhui englantia kanssamme mukisematta ja vastaanotti jokaisen lauseemme ilman että olisi kummemmin kieroon katsonu, tosin ei hänenkään englantinsa täydellistä ollut, mutta sentään sitä perinteistä Arnold-aksenttia siinä ei ollut.

Jälleen huomasimme että sisäinen kello ei ole ihan ajassaan vielä, sillä kello kävi jo perjantain puolella eikä väsyä ollut havaittavissa. Thomas päästi meidät piinasta sanoessaan, että hänen täytyy lähteä nukkumaan luettuaan mailinsa loppuun ja sen vinkin saatuamme otimme asennon pöydän vieressä niin että kantapäät kapsahtivat. Lopuksi tämän perän perinnelausahdus – See Ya! - ja nukkumatin vierailulle kävi tiemme Thomasin jäädessä vielä silmät sikkuralla koneensa ääreen.

Se siitä torstaista sitten...

Lukemisiin!
*Kirsikka ja Jalmari*