Ahdin valtakunta.

Maggielta matkamme jatkui 4,5 tunnin bussimatkalla Airlie Beachille. Bussiterminaali yllätti totaalisesti, sillä se oli ainoastaan noin 4x4 metrinen katos. Ja tottakai me olimme unohtaneet ottaa suuntiman kohti majapaikkaamme, tiesimme vain sen olevan ”lähistöllä”. Lähdimme tallustelemaan 30 asteen helteessä rinkat selässä pitkin rantaviivaa nuolevaa Esplanadia ja muistin koukeroista keksimme kääntyä jostain kohtaa vasemmalle muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen. Onneksi risteyksen toisella puolella oli eräs matkanjärjestäjä, joka varmaan tietäisi tarkemman suunnan hostelliimme. Näin tapahtuikin: seuraavasta taas vasempaan ja sieltä toinen kortteeri vasemmalla, matkaa noin 250 metriä – helppoa! Vaan kuinka ollakaan heti alkuun alkoi kevyt ylämäki ja se vasemmalle kääntymisen jälkeen nousu oli merkitty oikein liikennemerkillä: 26% nousu. Onneksi ylämäki oli vain noin 67 metriä, sillä muuten olisi saattanut paikallisten iltauutisten pääaiheena olla kahden suomalaisen reppureissaajan yllättävä sydämen räjähtäminen Golden Orchid Drivella, sen verran oli meinaan pulssi kun hostellin aulaan pääsimme.

Ilmeisesti joku syöttänyt näitä parvekkeelta, koska ne tuli porukalla melkein olohuoneeseen.

Reissua reissun perään, siispä tänään oli tarkoitus kierrellä Whitsundayn saaristoa pikaveneellä kruisaillen. Kulkupelinä oli supernopea paatti, kuin suoraan Baywatch -sarjan hengenpelastajilta. Alumiinirunkoinen vene, jossa oli kirkkaankeltaiset ilmatyynyiset reunat ja takana räyhäsi jotakuinkin viisisataa hevosta pakattuna Yamahan kuoreen. Tämä yhdistelmä sai veneen melkein lentämään tai no oikeastaan liitämään veden päällä kuin laakana heitetty lautasen mallinen kivi kotoisen järven pinnalla. Erotuksena kuitenkin ehkä se, että kivi uppoaa jossain vaiheessa, mutta me sen sijaan pysyimme pinnalla. Matkantekoa on vaikea kuvailla, muuten kuin sillä, että ikinä emme muista jännittäneemme vatsa-, selkä-, niska- ja muista ylävartalon lihaksia niin paljon ja kauan. Nimittäin veneen kiitäessä aaltojen harjoilla ja pohjilla, tuntui kuin Mike Tyson olisi iskenyt tasaisin väliajoin selkään, kylkeen tai palleaan. Silti vauhdin huuma oli jotain niin samanlaista kuin jatkuva vuoristoradan ajelu Lintsillä. Matkan järjestäjänä toimi Ocean Rafting ja jos joku haluaa tutustua lisää, voi käydä sivuilla www.oceanrafting.com

Matkanjärjestäjän kaverit oli kyllä aivan mielettömiä huumoriveikkoja, joita täällä onneksi suunnilleen kaikki vastaavat heput ovat, osaavat kyllä viihdyttää matkaajaa. Tulee heti rento olo kun kaverit rikkovat jään murjaisemalla muutamia vitsejä ja saavat näin koko porukan nauramaan yhdessä. Muutoinkin reissullamme ollut turistijoukko oli mukavia ja rentoja immeisiä, joista tällä kertaa me olimme taas yllättäen ainoat ei-englantia-äidinkielekseen-puhuvat. Eipä hätiä, eipä siellä veneessä paljon turista tarvinnut tuulen humistessa ja aaltojen paukuttaessa veneen pohjapeltiin. Ja taas rannalle päästyämme kaikilla oli vain mielessä hyvän lököttelypaikan löytäminen.

Alun noin 15 minuutin rytkytyksen jälkeen meno tasottui ja suunnilleen puolen tunnin kohdalla pysähdyimme erään lahdenpoukaman rantaan, josta meni portaikko ylös saaren jyrkkää rinnettä. Reilun parin sadan askelman myötä pääsimme ihastelemaan ties kuinka vanhoja kalliomaalauksia, joita aboriginaalit olivat sinne raapustaneet. Tämä rasti oli kuitenkin erittäin nopea, sillä toinen oppaistakin nauroi, että oli kyllä nopein reissu luolille ikinä! Tuntuipa jopa hieman väkinäiseltä käynniltä, josta ei kukaan ryhmässämme kummemmin innostunut, mutta arvatenkin myös täällä paikalliset arvostavat ja kunnioittavat alkuperäisväestön kulttuuria ja haluavat tuoda sen myös suuren yleisön tietouteen.

Aboriginaaliluolilta ajettiinkin yhtä kovaa vauhtia, mutta tasaisempaa ”tietä” kohti Whitehaven Beachille. Näky hiveli silmää jo kaukaa, kun turkoosin ja vihreän värinen meri huuhteli valkoisena hohtavaa hiekkarantaa, ja tässä vaiheessa piti oikein hieroa silmiään: onko tämä vain kuumuudesta johtuva näköerhe? Ei se ollut, vaan pääsimme kirmaamaan kuin lehmät kesälaitumelle pitkin valkoista hiekkaa, silica sandia, joka hassusti narisi varpaiden välissä ja kantapään alla. Tämä kvartsihiekka ei kuivana ole perinteisen upottavaa ja helposti valuvan oloista vaan enemmänkin hauskan nihkeää ja kovettuneeseen kohtaan kun sopivasti jalalla viuhtaisi siitä kuului mukavaa vinkunaa. Meriveteen sekoitettuna siitä tuli puolestaan kunnon valkoista velliä, joka kyllä upotti tutusti. Me tietenkin valokuvahirmuina pidimme pitkillä säärillämme hirmuista vauhtia päästäksemme rannan toiseeen reunaan ekana räpsimään erinäköisiä kuvia koskemattomasta valkoisesta hiekasta ja maisemasta ilman muita ryhmäläisiä. Tietenkin myös itsestämme, hiekalla yksin ja kaksin, vedessä edestä, takaa ja sivulta ja maaten... ja hauskaa riitti matkiessamme Baywatchia tai läiskyttäessämme vettä kuin vauvana ikään. Pari tuntia tällä paratiisimaisella rannalla meni hetkessä ja haikeana hyppäsimme veneeseen takaisin.

Siellä se ranta jo näkyy!

Sinänsä hassua, että lounas tarjottiin juuri ennen snorklausta, mutta ymmärtäähän sen, kun joukossa oli sen verran monta snorklauksen ensikertalaista, että ruuan sekaan on näppärää murentaa vähän rauhoittavaa sekaan. Ei sitten tarvi puolta päivää houkutella ihmisiä veteen kohti tuntematonta.. keskelle haita ja kilpikonnia..

Saimme ensin vähän priiffausta siitä, miten homma toimii. Järjestäjien tapaisesti tämäkin suoritettiin asiallisesti, mutta naurattaen, joten kaikilla jäi ohjeet mieleen ja luennosta ei tullut liian kuivaa papatusta. Setä esitteli meille välineiden pukemistyyliä ja sitä, miten veden saa näppärästi pois maskista, jos sitä sinne sattuu tupsahtamaan ja lisäksi muutamia käsimerkkejä, joilla voi muun muassa ilmoittaa, että tulkaa hakemaan mut pois täältä ja vähän äkkiä. Snorklauksessa on tarkoitus pysyä suurimmaksi osaksi pinnalla, joten saatiin halutessamme myös erilaisia kellukkeita lainaan ja niiden kanssa onkin helpompi keskittyä olennaiseen eli näkymän ihailuun. Ei muuta kun räpylät ja maskit jakoon ja sitä mukaa reunan yli veteen. Täytyy myöntää, että jalat löi aika spagettia, kun ei veneestä nähnyt pohjaan ja kun ei oikein edes tiennyt mistä on kyse. Jalmari loiskahti ensin veteen ja Kirsikka vielä pohti syntyjä syviä matkanjärjestäjän seuratessa vierestä. Uhkasi tuupata, jos ei ala kohta loisketta kuulumaan, mokoma!

Saatiin kuitenkin kaikki nopeasti veteen ja sitten alkoikin kuulua tasaista läpsytystä ja näkyä pelkkiä takapuolia, kun kaikki snorkalsivat pyllyt pystyssä menemään. Ensimmäisen kerran pinnan alle kurkatessa meinasi vetää vettä henkeen ihan siitä syystä, että näkymä oli aivan mieletön. Silmät tapillaan tuijotettiin pohjaan, joka oli itse asiassa todella lähellä, ja potkittiin menemään. Joka puolella näkyi erilaisia koralleja, eri värisiä ja kokoisia kaloja ja vesi oli kristallin kirkasta. Ei tullut oikeastaan mieleen muuta, kun ihmetys siitä, ettei ole aikaisemmin tajunnut kurkata meren pohjaan. Kyllähän sitä on lapsena järvessä sukellellut, mutta sielläkin on suurin lottovoitto se, jos sattuu jonkun hauen näkemään. Tällä kertaa ei tarvinut värikomeutta etsiä, se löytyi aivan nenän edestä ja muuttui sitä mukaa kun matkaa teki. Kaikkein jännittävimpiä kohtia oli kallion vieressä olevat onkalot, joista erilaiset mönkijät lähti kuin kiihdytyskaistalla menemään ja me tietysti kameran kanssa perässä. Saas nähdä millaisiin loisto-otoksiin nuo kodakit pystyvät.

Tunnin kestäneen suolaveden nieleskelyn, maskien tyhjennyksen ja tietysti upeiden ”maisemien” jälkeen alkoivat räpylöijät yksitellen huveta merivedestä kohti turbovenettä. Vesi oli tässä poukamassa melko viileää, mutta eihän sitä siinä innostuksen sekaisessa fiiliksessä kukaan huomannut. Kirsikkaa ei olis meinannut veneeseen takaisin saadakaan, niin äimänkäkenä ja suu hevosenkengällä oli tämän uuden kokemuksen jälkeen. Jalmari istuskeli jo veneessä odottelemassa ja haaveilemassa uudesta snorkkelireissusta. Ehkä ne omat kamat voisi ostaa vaikka heti ensi viikolla!

Erityisesti tästä reissusta meille jäi todella mahtavat muistot ja ainahan se on kallisarvoinen kokemus nähdä jotain, mitä koti-Suomessa ei ole mahdollista nähdä. Venematka takaisin rannalle taisi sujua snorkkelihaaveissa ja hostellille palatessa jatkettiin vielä uimista ja lillumista kotialtaassa.

Sormet ryppyisinä,

*Jalmari ja Kirsikka*