Brisbaneen asettumaan

Aikanaan kun tätä Australian matkaa suunnittelimma, olimme ehkä puolittaisella varmuudella päättäneet, että Brisbane olisi se kaupunki missä tahtoisimme asustella hetkeä pitempään. Sen kummempaa syytä sille ei ollut, erinäisten tietolähteiden perusteella kaupunki vain vaikutti kiinnostavalta ja ehkäpä meille sopivalta. Nyt sitten reilun kolmen kuukauden reissailun jälkeen vihdoinkin Greyhoundin bussi jätti meidät Brisbanen asemalle.

Hostelli oli taas etukäteen buukattu, joten suuntima sitä kohti. Olimme kuitenkin lukeneet, että matka asemalta juuri tälle hostellille on pelkkää ylämäkeä, joten otimme reilusti taksin. Kuski raukka oli juuri alkamassa lukemaan päivän lehteä ja ilmeestään paljastui vastenmielisyys ottaa meitä kyytiin, sillä ensimmäinen lause oli jo:"Mahtuukohan noi teidän kamat mun autoon!" Hyvinhän ne sinne meni ja kuski lähti ajelemaan, eikä ollut paha päätös ottaa mittariautoa, matka nimittäin maksoi euroissa noin 3,86.

Onneks ei tämän kuski kyytiin jouduttu :) (Kuva ei ole meidän)

Mukavan oloinen heppu hostellin aulassa hymyili leveästi koko toimituksen ajan kun kirjauduimme sisään, jonka jälkeen hän opasti meidät huoneeseen. Hostelli oli vanhojen puutalojen yhdistelmä, jokaisessa ehkä 4-6 huonetta ja keittiö, sekä kylppäri. Nämä talot olivat kyllä jo päiviä nähneet, mutta jollain tavalla niissä oli sisällä sellaista kotoisuutta ja tietyt vanhat piirteet esimerkiksi kylppärissä tekivät vaikutuksen.




Kiireisen kauppareissun jälkeen asetuimme huoneeseen sillä ajatuksella, että nyt aletaan etsimään sitte edukkaampaa asumusta jostain kimppakämpästä. Täällä näitä asuntonsa jakajia riittää, netistä löytyy jokaiseen kaupunkiin kymmeniä jos ei jopa satoja ilmoituksia pelkästään yhdeltä nettisivustolta. Laitoimme tietyt kriteerit hakukoneeseen ja aloimme selailla asuntoja. Aina kun löytyi sopivan oloinen ja hintainen, heitimme ilmoittajalle viestiä. Pelkästään sen illan ja seuraavan aamun aikana laitoimme ehkä kymmenisen viestiä eri ilmoitusten perusteella. Ja eipä aikaakaan kun tuli ensimmäinen vastaus. Vastaaja oli mukavan oloinen, noin kuusikymppinen pari, jotka mainostivat jakaneensa talonsa jo kahdeksan vuoden ajan opiskelijoiden tai matkailijoiden kanssa. Heidät oli sanojensa mukaan kutsuttu jopa entisten asukkaiden häihin myöhemmin elämän tiellä. Kuulosti siltä, että taas meillä käy suunnaton flaksi ja pääsemme johonkin rauhalliseen lähiöön asumaan uskomattoman ystävällisen ja auttavaisen pariskunnan hoiviin.

Sovimme treffit seuraavalle päivälle, sopivasti lauantaipäivälle puolen päivän aikaan. Noin vartin junamatka keskustasta ja saavuimme hiljaiseen lähiöön ja tallustelimme ohjeiden mukaisen talon pihaan. Talo oli kaunis ja suurehko kaksikerroksinen puutalo, juuri remontoitu ja pienehköllä aidatulla pihalla. Huhuiluumme etuovella ei vastannut kukaan, joten kävelimme takapihalle, koska sieltä kuului kolistelua. Nuori mies tulikin puistamaan kättämme ja pyysi talon isännän paikalle. Harmaapartainen herrasmies tuli tervehtimään meitä iloisesti ja toivotti tervetulleeksi. Kaikki vaikutti täydelliseltä, kaunis lämmin aurinkoinen päivä, miellyttävä lähiö ja juuri remontoitu talo, jonka sisustus oli moderni mutta lämmin. Talon isäntä vaikutti mukavalta ja vastaanottavaiselta. Mitä muuta voisi toivoa?


Lyhyen small talkin jälkeen herra alkoi esittelykierroksen, ensimmäisenä huone johon olisi tarkoitus muuttaa. Hän meni edellä ja me perässä, paitsi että juuri kun ehdimme huoneeseen herra alkoikin jo suurinpiirtein esitellä kylpyhuonetta seinän takaa. Kiirehdimme sinne, mutta herra olikin jo keittiön kimpussa ja juuri kun saimme päät käännettyä sinne, herra olikin jo rappusissa menossa yläkertaan esittelemään heidän kortteeriaan. Tuntui kuin talon isännällä olisi ollut kiire päästä "omalle maaperälleen", turvapaikkaan tai sitten hän muuten vain oli kiireinen. Hän istutti meidät sohvalle ja alkoi soittelemaan vaimoaan paikalle, joka oli jossain asioillaan. Puhelun myötä saimme tietää talon rouvan tulevan hetkenä minä hyvänsä.

Talon isäntä otti ajan hyödykseen ja teki meille pikaisen ristikuulustelun: kauanko olette täällä olleet, missä, milloin, miksi, oletteko töissä, lomalla, opiskeletteko, mikä on kengänkokosi, osaatko tehdä ruokaa, osaatko olla ihmisiksi ja niin edelleen. Kuulustelun jälkeen hän valotti heidän edellisiä asukkaitaan ja kertoili miten heidät oli ystävällisesti kutsuttu häihin ja syntymäpäiville ja kuinka he ovat yhtenään edelleen yhteyksissä ja voi että sentään... Ja sitten tuli litaniaa millaisia asukkaita hän ei yhtään voisi kuvitella ottavansa, kun yksikin oli kehdannu tulla katsomaan huonetta 16kk vauvansa kanssa, ei herranen aika sentään, eihän sellaisen kanssa voisi vanha mies enää asustella. Yksikin oli ollut sellainen, että koko ajan menossa eikä juurikaan kanssakäymisissä heidän kanssaan, kaikenlaisia. Tässä kohtaa alkoi molemmilla olla hymy jo kohtalaisen hyytynyt, mutta vielä mitä!

Talon Rouva saapuikin hetken kuluttua ja jo kättelyn yhteydessä ilmassa kuului ritinää, ilmapiiri oli niin kylmä että henki huurusi ja korvia paleli. Lähes samanlainen kuulustelu alkoi tältä puoliskolta ja vaikka kuinka yritimme kertoilla ja välillä heittää vähän vitsiäkin, emme saaneet rouvan kivikasvoja juurikaan värähtämään. Siinä sitten juttelimme kaikenlaista ja mekin pääsimme kyselemään käytännön asioita kuten missä on lähin kauppa ja onko muita kulkuneuvoja kuin juna keskustaan yms. Vastaukset tulivat lyhyinä, napakoina totuuksina ja edelleen ilman turhia poskipään lihasten nousevia liikkeitä. Joka tapauksessa saimme tietää, että heiltä voisi aina pyytää kyytiä, mutta sehän tietenkin riippuisi siitä ovatko he menossa kyseiseen suuntaan!

"Yksi asia vielä," totesi talon Rouva. "Oletteko tottuneet tekemään itse ruokanne?" Mietimme hetken molemmat kuulimmeko oikein, ja aavistuksen ihmeissämme nyökyttelimme, että kyllähän sitä on jos jotain sörsseliä joskus yritetty kokata ja syötykin. "Niin," rouva aloitti, "ajatuksena tässä on se, että olemme tottuneet siihen että asukkaat hoitavat oman aamiaisensa ja lounaansa, mutta päivällinen syödään YHDESSÄ täällä yläkerrassa!" Tässä kohtaa molemmat olimme jo niin hämillämme, että emme osanneet muuta kuin hymyillä kauniisti ja nyökytellä.

Pian keskustelun aiheet, toisin sanoen talon säännöt ja käskyt, oli ilmeisesti jo tarpeeksi puituja, sillä talon herra päätti istunnon, sanoen: "Miettikäähän asiaa ja soitelkaa minulle" ja ohjasi meidät ulos talosta yhtä nopeasti kuin oli talon esittelynkin hoitanut, hyvä että ehti kätellä vielä lähtiessämme. Ja ennen kuin saimme kengät jalkaamme, olikin herra kadonnut jo yläkertaan takaisin.

Kävellessämme kohti juna-asemaa, kummankaan ei olisi tarvinnut sanoa mitään, mutta toinen meistä sen murjaisi: "Taidetaan jatkaa vähän rennomman vuokraisännän toivossa!"

*Jalmari ja Kirsikka*