Voiko vesiputouksiin kyllästyä koskaan?

Elossa ollaan vielä, toivottavasti olette jaksaneet odotella uutta kirjoitusta! Aurinko saa kuulkaa laiskaksi ja tietysti myös pois sisältä koneen äärestä, mutta nyt uusia kuulumisia on taas riittämiin.

Jalmarin painaessa vielä hommia matkailuautojen parissa, piti Kirsikan keksiä työnhaun lomassa muutakin tekemistä. Eräänä päivänä mentiin taas Phoeben kanssa Rusty's marketeille hakemaan vihannesta pöytään ja napattiin matkalta hänen saksalainen ystävänsä. Kyseinen Rina sitten siinä juttelun lomassa ehdotti, että jospa liittyisin illalla seuraan, kun heillä oli poikaystävänsä kanssa tarkoitus vähän kokkailla ja nauttia drinkkejä. Phoeben ja Matthiaksen kärryllä ajelimme eväät takakontissa kohti asuntoa. Olin hätäpäissäni ostanut Ausseille rakkaita Tim Tameja minttutäytteellä ja ryövännyt puolet sitruuna-juustokakusta mukaan, jonka edellisenä iltana Jalmarin kanssa pyöräytimme. Phoebe oli tietysti kokannut ohimennen koko porukalle Currya ja riisiä ja ihan nopeasti toisella kädellä vielä kääretortunkin.



Paikka olikin sitten astetta hienompi. Rinalla (saksa) ja Cyrilillä (ranska) oli käynyt melkoinen mäihä nettiä selaillessa sillä he olivat nimittäin löytäneet yksinäisen lääkärisedän ilmoituksen, jossa hän toivoi seuraa vaimon ollessa matkalla muutaman kuukauden. Vuokraksi oli määritelty 30d viikossa, joka on toisin sanoen ei mitään ja hän tietysti halusi varmistaa sillä, että joku tarttuu tilaisuuteen.
Asuinalue olikin sitten varsinainen luksuskylä. Ensin suurien porttien luona soitettiin ovipuhelimella Rinalle, että täällä oltais ja voisitko avata oven. Porttien luota lähti suuret muurit kumpaankin suuntaan ja toiselta puolelta paljastui kuin pieni kaupunki. Oli kuulkaa tenniskenttää ja vesiputousta näin alkajaisiksi ja sellainen uima-allas alue, että viiden tähden hotellistakaan ei löydy varmaan vastaavaa. Toisen kerran soitettiin sitten talon ovipuhelimella ja upean rappukäytävän perältä löytyikin lääkärin asunto. Itse asuntoa en sen kummemmin kurkkinut, kun viihdyttiin vaan terassilla ja olohuoneeessa, mutta se ei ollut sentään ihan sitä tasoa, mitä on tullut Helsingissä töissä nähtyä niillä rikkaimmilla mummoilla.

Iltaan kuului paljon syömistä ja jonkin verran juomista ja lääkäri tietysti liittyi seuraamme syömään ja naureskeli, että tällaisia herkkuja sitä saa kun laittaa niin halvan vuokran, että asujille tulee melkein huono omatunto! Ei meinaan tainnut olla ensimmäinen kerta, kun lääkäri pääsi valmiiseen illallispöytään kyseisen pariskunnan johdosta. Lääkärisetä (jonka nimeä en tietenkään muista) oli muuten Englannista kotoisin, eläkkeellä oleva vanhahko, hauska mies, joka on lähtenyt toiselle puolella maailmaa vaimonsa kanssa ja pyörittää täällä ilmeisesti yksityisesti lääkäripalvelujaan.
Esittelin siinä ottamiani lepakkokuvia ja lääkäri halusi sitten välttämättä antaa mulle niitä lisää, joten lentävä lepakkokuva oli hänen ottama! Taidettiin laittaa se aikaisempaan kirjoitukseen.

Illan päätteeksi mahat pyöreinä sovittiin, että tehdään seuraavana päivänä joku retki, kun kukaan ei ollut ehtinyt vielä sen kummemmin nähdä Cairnsin lähistöä. Koska alakerran ystävämme Phoebe ja Matthias omistavat auton (kuten melkein kaikki paitsi me), lähdettiinkin aamusella ajelemaan kohti Crystal Cascadesia. Kyseessä on pieniä vesiputouksia keskellä sademetsää ja erikokoisia vesialtaita niiden alla, joissa voi uida. Turvallista tietty siksi, että vesiputouksissa tapaa harvemmin krokotiileja tai haita. Tässä tietoa englantia osaaville: Crystal Cascades.

Jyrkimmästä kohdasta alas tietysti.

Australiassa on tullut tutuksi kymmenet erilaiset varoitustaulut, eikä tälläkään kertaa vältytty niiltä. Tosin ei mitään hajua, että missä näitä puita kasvaa, kun kaikki näytti samanlaiselta.
Oli mahtavaa päästä taas kunnon sademetsään, koska mun mielestä niissä vallitsee ihan erityinen tunnelma. Koskaan ei tiedä missä lymyää käärme tai hämähäkki ja vihreetä on niin kauaksi kun silmä jaksaa katsoa. Käveltiin ensin niin pitkälle kun tietä riitti ja koko matkan oli vettä näkyvissä. Suunnistettiinkin ihan ekana sinne syypäälle, eli suurimmalle putoukselle ja tietysti heti piti päästä uimaan. Miehet ja Rina laittoi tuulemaan ja hyppäsivät kalliolta alas meidän katsellessa Phoeben kanssa menoa. Vesi oli muuten niin kylmää, ettei ihan heti tehnyt mieli mennä, mutta pakkohan se oli kun niin pitkälle oli päästy. Phoebe kyllä tosin jänisti ja jätti väliin!!

Sademetsässä ei kyllä ollut kuuluvuutta puhelimessa..

Evästauolla ilmaantui suuri rasia täynnä maukasta pastaa, jonka Phoebe (kukas muu) oli aamulla valmistanut, siitä sitten syötiin kaikki omalla lusikalla ja saatiin vatsat täyteen. Ruokatauon päälle lähdettiin kahlaamaan putousta alaspäin. Kyseessä ei siis ollut ihan Niagaran putousten tyyppinen vesisuihku, joten no panic. Mutta sellasta stunttirataa oli meidän retki, että sai kivasti pulssin kattoon, kun olis toisaalta ollut kiva pitää kamera kuivana eikä molskahtaa liukkailta kiviltä alas. Toisaalta taas ei tehnyt mieli katkaista koipeaan tai muuten loukkaantua, mutta tietysti piti kiivetä vielä tonne ja vielä tonne. Muutama satametriä siinä edettiin hyppimällä kiveltä kivelle ja löydettiin vielä toinenkin syvempi uima-allas. Olihan se Phoebekin saatava sinne ja lämpöasteetkin oli jo sopivammat kauempana pääputousta.

Joku ei ole ilmeisesti pelännyt hypätessään noin 7 metrin korkeudesta.

Ei tullut vastaan sen kummemmin boaa kun kahdeksanjalkasiakaan, mutta ihana oli paikka ja mukava päästä pois kaupungin vilskeestä!

*Kirsikka ja Jalmari*